Mitä suru on? Miten surua tulisi käsitellä?

Mitä suru on? Miten surua tulisi käsitellä?

Suru on luonnollinen reaktio menetykseen. Surua voi aiheuttaa esimerkiksi läheisen kuolema, työpaikan menettäminen tai parisuhteen päättyminen. Sekä surijan että hänen lähipiirinsä tulee muistaa, että jokainen käsittelee surua eri tavoin ja että suremiselle on annettava aikaa. Suru ei ole sairaus, josta täytyy ”parantua” kiireellä.

Surun vaiheet

Surua kuvataan usein nelivaiheisena prosessina:

  1. Shokki – Surun ensimmäinen vaihe

Ensimmäisenä tulee shokki, joka saattaa lamauttaa tai aiheuttaa hyvinkin vahvan reaktion. Tässä vaiheessa surutyötä ihminen tyypillisesti tarvitsee turvallisia ja vakautta luovia ihmisiä rinnalleen. Suruun liittyviä tunteita ja ajatuksia ei shokin aikana vielä pysty jäsentämään. Varsinkin äkillisen, yllättävän menetyksen jälkeen shokkivaihe voi kestää pidempään.

  1. Reaktio – Surun toinen vaihe

Siinä vaiheessa, kun surija alkaa vähitellen ymmärtää menetyksen todellisuutta, alkaa niin sanottu reaktiovaihe. Reaktiovaiheessa surijan mielessä viahtelee erilaisen puolustautumisen keinot tapahtunutta kohtaan sekä vähitellen mahdollistuva menetyksen käsittely. Suru ei välttämättä näy ulospäin, vaan keskittyminen menee paljoltikäytännön asioiden rationaaliseen hoitoon. Toisaalta myös tarve menetyksestä puhumiseen on suuri.

Tämä vaihe kestää yleensä joistakin viikoista joihinkin kuukausiin.

  1. Käsittely – Surun kolmas vaihe

Käsittelyvaiheessa itse surua voidaan viimein alkaa työstämään. Käsittelyvaiheessa menetyksen todellisuuden hyväksyminen alkaa olla jo vahva, kieltäminen jää taakse. Varsinainen surutyö tapahtuu tässä vaiheessa, menetyksen hyväksyminen ja sen tuottamien muutosten työstäminen on mahdollista. Surun ja ikävän lisäksi pintaan saattaa nousta muitakin tunteita, kuten vihaa, pelkoa ja turvattomuutta. Käsittelyvaihe on yleensä hyvin raskas ja se saa ihmisen herkästi vetäytyväksi ja ulkoisiin asioihin keskittyminen voi olla ajoittain hyvinkin haastavaa.

Käsittelyvaihe vie muutamista kuukausista vuoteen tai ylikin.

  1. Sopeutumnen – Surun neljäs vaihe

Sopeutumisvaiheessa tosiasiat hyväksytään ja elämän tasapaino palautuu hiljalleen. Tämä ei tarkoita sitä, että menetetty henkilö tai asia täytyy unohtaa, vaan sopeutumisvaiheessa suru hyväksytään ja elämä jatkuu. Elämänilo alkaa myös palata. Ei ole olemassa mitään oikeaa aikajanaa surulle, vaan jokainen henkilö käsittelee surua omaan tahtiinsa. Yllä olevat ajat ovat siis vain suuntaa antevia. Surutyötä ei pidä lähteä kiirehtimään, vaan itselleen tai surijalle on annettava aikaa. Joskus voi tuntua, että surusta ei pääse koskaan yli, mutta pikkuhiljaa asian kanssa oppii elämään ja suru muuttuu muistoiksi menneistä.

Surun aiheuttamat tunteet

Suru on siis prosessi, eikä etukäteen voi tietää, miten voimakkaana sen kokee. Tunteet olisi kuitenkin hyvä pystyä käsittelemään, sillä pitkään tukahdutettu suru voi palata myöhemmin entistä raskaampana – jopa vuosien päästä. Omien tunteiden kanssa on pyrittävä olemaan mahdollisimman rehellinen. On täysin normaalia, että menetys nostaa pintaan esimerkiksi hylätyksi tulemisen tunteita, ahdistusta tai syyllisyyttä, jopa vihaa ja katkeruutta. Tunteiden kirjo ja niiden voimakkuus on täysin yksilökohtaista ja kaikki tunteet ovat täysin normaaleja.

Surun käsitteleminen

Jokainen meistä siis suree omalla tavallansa. Usein surijasta tuntuu, että ulkopuolisten odotukset suremiselle eivät vastaa todellisuutta. Voidaan siis kokea, että oma suru on jotenkin ”väärää”. Jotkut ihmiset eivät esimerkiksi itke hautajaisissa tai purkavat surunsa harrastuksiin. Lisäksi ulkopuoliset voivat kokea, että surun syyt eivät ole päteviä, kuten esimerkiksi lemmikin kuoleman tai avioliiton ulkopuolisen suhteen päättymisen jälkeen. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, pitävätkö muut surun syytä tai käsittelytapoja pätevinä. Tärkeää on se, että surun käsittelyyn käytetään niitä keinoja, jotka surijasta tuntuvat luontevilta ja että suru ylipäätään pystytään käsittelemään.

Suru voi päästä kroonistumaan, jos sen käsittelyssä ei onnistuta. Tällöin elämä on jatkuvaa huolta ja jokainen tapahtuva menetys nostaa vanhat tunteet pintaan. Jos suru kroonistuu tai sen käsittely on muuten ylitsepääsemättömän hankalaa, on tärkeää saada ammattiapua. Surua ei missään nimessä kannata lähteä lääkitsemään itse alkoholin tai päihteiden avulla, sillä nämäkin ovat vain erilaisia surun tukahduttamisen muotoja.

Tarvitsetko apua surun käsittelemiseen?

Sureminen on luonnollinen reaktio. Pitkään kestävä suru voi kuitenkin tuntua pelottavalta ja sillon kannattaa hakea apua:

Apua surun käsittelyyn – Varaa aika.

 

Mistä itsetunto muodostuu ja kuinka sitä voi parantaa?

Mistä itsetunto muodostuu ja kuinka sitä voi parantaa?

Hyvä itsetunto on oman itsen hyväksymistä ja kunnioittamista, ehdoitta. Kokemuksellisesti kuvaisin sitä olona, jossa voi olla vakaasti ja rennosti ikään kuin omalla puolellaan. Ei tarvitse selitellä, eikä puolustella omaa itseään tai tekemisiään.

Edellä mainittu pätee tietysti tilanteessa, jossa ei ole tahattomasti tai tahallisesti tehnyt jotakin loukkaavaa tai vahingoittavaa.

Jos taas on toiminut loukkaavasti tai vahingoittavasti, on hyvän itsetunnon merkkinä syyllisyyden tunne, silloin selittelyt ja hyvittäminen kuuluvat asiaan.
Häpeän kokemus taas vastaavassa tilanteessa liittyy olennaisesti heikkoon itsetuntoon. Häpeään liittyy uskomus: ”minä olen huono” sekä pelko siitä, että ihmiset ajattelevat minusta negatiivisesti.

Itsetunto liittyy siihen, millainen ihminen on. Itseluottamus taas enemmän tekemisiin. Hyvä itsetunto on itsensä arvokkaana kokemista eli oman arvon tunto on käsitteenä lähellä itsetuntoa.

Mistä hyvä itsetunto muodostuu?

Itsetunto perustuu karkeasti ottaen kahteen myönteistä olotilaa tuottavaan perusmotivaatiojärjestelmään:

  • saavuttamiseen ja tekemiseen perustuva
  • liittymiseen, luottamukseen ja turvalliseen oloon perustuva

Jos hyvä itsetunto pohjautuu molempiin näistä, on se lujalla perustalla. Silloin ihminen kokee olevansa sekä sellaisenaan – pyrkimyksistä ja teoista riippumatta – hyvä ja hyväksytty, että hän kokee olevansa myös tekemistensä kautta merkittävä osa yhteisöä tai laajempaa yhteiskuntaa. Näin ollen tekemisiin liittyvä itseluottamus myös omalta osaltaan vahvistaa itsetuntoa.

Miten hyvä itsetunto kehittyy?

Arvokkaana itsensä kokeminen eli hyvä itsetunto rakentuu elämän aikana alkaen jo vauva-ajasta. Se rakentuu suhteessa toisiin ihmisiin ja siihen, mistä saamme hyvää palautetta. Tämä palaute ei ole läheskään aina suoraan sanallista, vaan pääasiassa ilmeillä, eleillä ja erilaisilla tunneilmaisuilla osoitettua.

Myös se missä tulee sivuutetuksi, ylenkatsotuksi, nolatuksi yms. vaikuttaa itsetuntoon. Näissä tapauksissa itsetuntoa heikentäen.

Hyvään itsetuntoon kuuluu ”sekä valon että varjon” hyväksyminen itsessä. Meissä kaikissa on erilaisia olemisen puolia ja käyttäytymisen tapoja. Itsessään voi lämpimästi hyväksyä myös sen, missä ei ole niin hyvä sekä epäonnistumiset. Pystyy hyväksymään ns. inhimillisen rosoisuuden itsessään.

Itsetuntoaan voi siis vahvistaa myös laajentamalla hyväksynnän aluettaan haavoittuvuuteen, epäonnistumisiin sekä siihen, että ei ole yhtä taitava kuin joku muu esim. itseilmaisussa, ammatillisesti, taiteessa, sosiaalisissa tilanteissa tms.

Muiden hyvä ei ole itseltä pois

Hyvään itsetuntoon liittyy itsen arvostamisen lisäksi myös muiden arvostaminen. Muiden onnistumisista, saavutuksista sekä mukavuudesta voi iloita ja nauttia kadehtimisen sijaan. Muiden hyvä ei ole itseltä pois. Käänteisesti hyvään itsetuntoon liittyy myös luottamus siihen, että muut ihmiset voivat arvostaa minua.

Itsetunto vaihtelee elämän aikana paljonkin. Nuoruudessa itsetunto on hyvinkin herkkä, kun itsessä tapahtuu paljon muutoksia ja oman itsen epäreilu vertailu niihin, jotka näyttävät olevan täydellisiä, on tavallista. Nuoruudessa itsetietoisuus kasvaa oleellisesti ja silloin myös herkkyys nähdä itsensä vähäisenä tai huonona suhteessa ihailtuihin ja menestyneisiin ihmisiin on suuri. Vaatimukset siitä, miltä pitäisi näyttää tai miten muuten menestyä, voivat olla nuorelle kovin raskaita ja hyvän itsetunnon kehittyminen voi vaarantua. Nuoruudessa kannustavat, arvostavat, hyvät ja realistiset roolimallit ovat kultaakin arvokkaampia.

Aikuistuessa uusien roolien omaksuminen, saavuttaminen, vastuullisena oleminen ja omistaminenkin vahvistavat itsetuntoa. Monella aikuisella kuitenkin kalvaa mielessä pelko siitä, että paljastuu huonommaksi, kuin miltä ulospäin näyttää. Huijarisyndroomaksikin tätä kutsutaan. Näiden ”minä olen huijari” -kokemuksesta kärsivien itsetunto on häilyvä tai heikko. Myös toisten saavutusten ja taitojen mitätöinti on ikävä kyllä melko normaali tapa pyrkiä pönkittämään omaa itsetuntoaan, mutta se ei oikein luo lujaa pohjaa itsetunnolle. Päinvastoin.

Hyvä itsetunto on tärkeä inhimillinen pääoma ja sitä kannattaa vaalia sekä vahvistaa.

Hyvä itsetunto auttaa tekemään oman näköisiä valintoja elämässään sekä hyväksymään sen, että tekee myös omat virheensä. Hyvä itsetunto auttaa pitämään pään kylmänä ulkoisten paineiden, houkutusten, odotusten, sosiaalisen median ja muun median luomien mallien kanssa. Hyvä itsetunto auttaa ymmärtämään sen, että elämä on sekä ihanaa että haastavaa, koti on usein sotkuinen ja iho rypistyy vanhetessa.

Itsemääräämisoikeudesta omaan sukupuoleen tai omiin sukupuoliin

Itsemääräämisoikeudesta omaan sukupuoleen tai omiin sukupuoliin

”Kuuluu kaikille!” on Setan ja Trasekin kampanja, jonka tavoitteina ovat itsemääräämisoikeuteen perustuva translaki ja sukupuolen moninaisuuden näkyvyys. Näin tehdään töitä sen eteen, että ihmisoikeuksia kunnioitettaisiin paremmin myös Suomessa.

Mielipalveluissa työskentelyn pohjaksi on kirjattu itsemääräämisoikeus ja sen alle: ”Sinä valitset, me tuemme sinua valinnoissasi.” Jos ihminen valitsee korjata juridisen sukupuolensa vastaamaan sukupuolensa itsemäärittelyä, hänellä pitäisi olla oikeus määritellä itse, mitä tarvitsee ja mitä ei.

Translaki Suomessa

Esimerkiksi Transtukipiste, Seta, Trasek ja Amnesty ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Suomessa ihmisoikeuksia loukkaava translaki vaatii, että ihmisen täytyy todistaa olevansa steriili ja ilmaisseensa stereotyyppistä sukupuolta vuoden verran, jotta hänen juridinen sukupuolensa voidaan korjata.

Toisin sanoen ihminen pakotetaan steriloimaan itsensä esimerkiksi hormonilääkityksellä, vaikka se ei olisi tarpeen tai vaikka ei haluaisi ja toimimaan stereotyyppisen yksisukupuolisesti, vaikka se ei myöskään olisi tarpeen tai mahdollista edes kaikille cis-sukupuolisille, eli passiinsa ensimmäisenä merkityn sukupuolen kanssa mielellään kulkeville ihmisille. Joku voi valita steriloivan leikkauksen tai hormonilääkityksen ja sen, että ilmaisee sukupuoltaan stereotyyppisesti vuoden verran, ennen kuin korjauttaa passinsa sukupuolimerkinnän. Samaa ei voida kuitenkaan edellyttää kaikilta, jotka haluavat korjata juridisen sukupuolensa vastaamaan kokemaansa sukupuolta.

Passiin vaaditaan sukupuoli

Suomessa on vielä pakollista kantaa passissa yhtä kahdesta sukupuolesta. Todellisuus on monimuotoisempi jo biologisestakin näkökulmasta tarkasteltuna. Intersukupuolisia ihmisiä synnytetään suurin piirtein samalla tahdilla kuin identtisiä kaksosia.

Kaikki me ilmaisemme sukupuolta varmasti omilla yksilöllisillä tavoillamme. Kun sukupuoli ymmärretään sosiaalisena konstruktiona, vaihtoehtoehdot lisääntyvät. Saksassa on pakollista kantaa yhtä kolmesta sukupuolimerkinnästä, eli mahdollista valita myös kolmas virallinen.

Monessa kulttuurissa sukupuolia on aina nähty sujuvasti useampia kuin kaksi ja esimerkiksi kolmatta sukupuolta voidaan arvostaa hyvinkin korkealle. Suomen historiassa on housujen käytöstä voitu nostaa roviolle. Mutta on täällä päästy lopulta housut jalassa palkintopalleillekin, vaikka passiin naiseksi merkittyjä ihmisiä ei jossain vaiheessa historiaa päästetty osallistumaan minkäänlaisiin urheilukilpailuihin tai edes hiihtämään housuissa.

Ei kahta ilman kolmatta – ja kun kolmas, miksei saman tien monta sukupuolta? Juridinen sukupuoli voi auttaa siinä, että yksilön sukupuolen ilmaisua, vaikka sitten trans-, muun-, inter- tai monisukupuolistakin kunnioitetaan sosiaalisesti. Voitaisiinko ihmisten itsemäärittelyä ja sukupuolenilmaisua kunnioittaa myös ilman passimerkintää? Maailma on täynnä monenlaisia kunnioitusta ansaitsevia itsemäärittelyjä ja sukupuolenilmaisuja, myös sukupuolettomia. Niiden turhasta patologisoimisesta on luovuttava.

Sukupuolen tarpeellisuus on usein kyseenalaista

Mielestäni sukupuoli on monessa tilanteessa täysin tarpeeton, kuten yleensä vessaan mennessä. Jostain syystä sitä kuitenkin edelleen kysellään, toistetaan ja piirrellään seiniin melkein joka paikassa. Nykyään suuri osa ihmisistä pääsee helpommin housuissa hameella merkittyihin vessoihin kuin hameessa housuilla merkittyihin. Mutta aina eivät housut ja hame kyltistä huolimatta riitä. Etelä-Afrikan apartheidin ja USA:n historiassa vessat oli jaettu niin sanotun ”rodun” mukaan. Siitäkin on luovuttu kansalaisoikeusliikkeen polittisen toiminnan ansiosta. Tositapahtumiin perustuvassa ”Gandhi”-elokuvassa väkivallattoman vastarinnan kannattajat heittivät menemään paperit, joihin oli rasistisesti merkitty ”rotu”. Myös tositapahtumiin perustuvassa ”Hidden figures” leffassa ”valkoinen” oletetusti heteroseksuaalinen cis-sukupuolinen mies hajotti paikallisella ja konkreettisella tasolla syrjivästi määritellyn vessakyltin tajuttuaan, kuinka paljon ylimääräistä juoksemista, stressiä, ahdistusta ja työajanhukkaa se oli aiheuttanut Nasassa ”Mustille” naismatemaatikoille, jotka auttoivat lähettämään ”valkoisen” miehen ensi kertaa kuuhun.

Kohdistettiinkohan palkkoihin jossain vaiheessa korjaustoimenpiteitä? Kun Rosa Parks oli kieltäytynyt luovuttamasta ”valkoiselle” miehelle paikkaansa bussissa ja valitti siitä saamastaan tuomiosta, Yhdysvaltain korkein oikeus lopulta totesi rotuerottelun busseissa perustuslain vastaiseksi. Jossain kohtaa yliopistojen ovet on taisteltu auki ”valkoisille” naisille ja ”Mustille” ihmisille. Asioissa edetään askel kerrallaan. Koskahan vessoista tehtäisiin kaikille ihmisille esteettömiä ja saavutettavia? Milloin ihminen riittää itsemäärittelynä?

Yhteiskunta muuttuu hitaasti

Yhteiskuntaa muutetaan joissain asioissa hitaammin kuin toisissa. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät jaksa odottaa yhteiskunnan muutosta, joka ei välttämättä yhden elämän aikana toteudu, vaikka mitä tekisi. Yhteiskunnan alistavat käytännöt saattavat ymmärrettävästi masentaa ja johtaa toimintakyvyttömyyteen tai toimintamahdollisuuksien totaaliseen kaventumiseen näkökentässä.

Ratkaisuksi tarjotaan usein nopeasti yhteiskunnallisia ristiriitoja henkilökohtaisiksi kääntäviä diagnooseja ja lääkitystä, joka saatetaan esittää välttämättömänä. Esimerkiksi voimavaroja keskittävä hyväksymis- ja omistautumisterapia tai IPT-terapia ja sopivasti voimauttavat muutokset ihmissuhteissa sekä vuorovaikutuksessa voisivat ensi alkuun riittää masennuksesta yli pääsemiseen. Joissain tilanteissa sukupuolenkorjausprosessi, hormonit ja leikkaukset ovat tarpeellisia ja joskus välttämättömiäkin vaihtoehtoja. Yhteiskunnan, joka toistaa alistavaa systeemiä ja syrjiviä käytäntöjä, kuuluu vähintäänkin korvata sillat aiheuttamansa syrjinnän ja kärsimyksen yli. Henkilökohtaiset ratkaisut, kuten kehon muokkaaminen ja fyysisen sukupuolen korjaaminen vastaamaan yksilön kokemusta omasta sukupuolestaan, voivat myös tulla osaksi yhteiskunnan muutosprosessia.

Mielipalveluissa työskentelyn pohjaksi on kirjattu isolla tiedon ja taidon lisäksi yhteisöllisyys ja sen alle: ”Ihmiselle on tärkeää olla osana yhteisöä, missä häntä arvostetaan sellaisena kuin hän on.” On tärkeää, että ihminen saa rauhassa olla ja tutkia sitä, mitä on, ilman väkivaltaista ”eheytysterapiaa” ja käännyttämistä suuntaan tai toiseen, sen puolin hetero- kuin homonormatiiviseenkaan toimintaan, jollei se tunnu omalta.

Niin kauan kuin valittu toiminta ei tarkoita väkivaltaa ja häirintää toisia ihmisiä kohtaan, sitä voidaan vahvistaa ja tukea. Yhdistettynä asialliseen tietoon ajatus korjaavista kokemuksista turvallisessa yhteisössä tuntuu hyvältä. Mahdollisuus määritellä itse tilanteensa, itsensä, verkostonsa, perheensä ja läheiset ihmisensä arvostavassa ilmapiirissä voi auttaa korjaavien kokemusten saamisessa käytännön tasolle. Monissa kulttuureissa perheeseen kuuluvat kolmen sukupolven jäsenet, melkein kaikki sukulaiset tai koko kylä. Paris- tai moniskuntakin voi olla perhe. Joillekin ystävät, joukkue tai yhteisö voivat määrittyä perheeksi tai osaksi sitä. Vertaistuen hakeminen ja vertaistuen antaminen sekä läheisten ja tukijoiden vahvistaminen mahdollistuvat, kun löytyy jotain, mikä yhdistää ja saa voimat liikkeelle. Siinä on myös kannustus avuksi.

Toinen koti

”Toinen koti” on paikka ja ajatus siitä, mikä, missä ja miten tuntuu turvallisen kotoisalta. Sen voi kukin määritellä itse. Sinun ei tarvitse määritellä omaa sukupuoltasi tai perhettäsi niin, kuin minä määrittelen omani. Kaikilla ei ole eikä tarvitse olla samoja tarpeita, vaan ne ovat yksilöllisiä. Meissä kaikissa on samaa ainakin se, että olemme keskenämme erilaisia ja itsenämme ainutkertaisia – ja että meistä ja tilanteistamme löytyy myös jotain samaa. Paras vaihtoehto olisi korjata yhteiskunta, instituutiot, palvelut, normit, lait ja säännöt yhdessä ihmisiä ja ihmisoikeuksia paremmin kunnioittaviksi. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakeja pitää toteuttaa myös käytännössä. Siinä tarvitaan konkreettisia askelia kohti turvallisia yhteisöjä, joissa meitä ihmisiä arvostetaan sellaisina kuin olemme.

Tarpeenmukainen hoito

Tarpeenmukainen hoito

Pähkinänkuoressa tarpeenmukaisessa hoidossa on kyse kriisissä olevan ihmisen, hänen läheistensä ja ammattilaisten aidosta yhdessä työskentelystä oireilun ymmärtämiseksi ja sen hoitamiseksi psykoterapeuttisella tavalla pitkäjänteisesti. Lääkehoito on hoidossa sivuosassa, jos sitä ylipäätään käytetään.

Mielipalveluissa tarpeenmukaisuutta kunnioitetaan

Mielipalveluissa me suhtaudumme ihmisen psyykkiseen oireiluun tarpeenmukaisen hoidon näkökulmasta. Pyrkimyksemme on ymmärtää ihmistä ja hänen oireiluaan kokonaisvaltaisesti, hänen ainutkertaisena reaktionaan liian vaikeaksi käyneeseen tilanteeseen, mahdollisuuksien mukaan myös hänen läheistensä kanssa.

Professori Seikkulan sanoin psyykkinen oireilu ”on ruumiillisen mielen strategia selvitä hengissä oudoista kokemuksista”.  Tähän strategiaan me yritämme yhdessä löytää ymmärrystä diagnostisen ajattelutavan sijaan.

Tässä artikkelissa perehdytään tarpeenmukaisen hoidon mallin historiaan, hämmästyttävän hyvään vaikuttavuuteen, käytäntöihin Suomessa sekä periaatteisiin, jotka ohjaavat kohtaamista, tutkimista ja hoitoa.

Tarpeenmukaisen hoidon malli

Suomalaista tarpeenmukaista hoitoa on kehitetty jo vuosikymmenten ajan.

Alun perin hoitomalli kehitettiin skitsofrenian hoitoon. Sen periaatteet eivät kuitenkaan ole diagnoosisidonnaisia, vaan ne soveltuvat erinomaisen hyvin inhimilliseen kohtaamiseen, ymmärryksen löytämiseen sekä hoidon suunnitteluun missä tahansa mielen tasapainoa haastavassa kriisitilanteessa. Muun muassa Aaltonen ym. (1997) ovat näin todenneet.

Tarpeenmukainen hoitomalli edustaa suhtautumisessaan mielen haasteisiin selvästi eri linjaa kuin medikalisoiva ajattelutapa. On kyse sitten psykoottisesta tai muunlaisesta ruumiillisen mielen kriisiytymisestä, pyritään tarpeenmukaisuudessa löytämään kriisissä olevan ihmisen kokemusten mieli ja logiikka. Kokemuksiin ei siis suhtauduta sairautena, vaan inhimilliseen kokemusmaailmaan luonnollisesti kuuluvina tapahtumina, joita tarvitaan silloin, kun ilmaisuun ei löydy enää muuta keinoa.

Tarpeenmukaisen hoitomallin toimintatavoissa toteutuvat hienosti ihmisen kunnioittaminen ainutlaatuisena yksilönä, hänen omassa tilanteessaan ja omassa sosiaalisessa verkostossaan. Hoitoa eivät siten määritä diagnoosit, vaan kriisissä olevan ihmisen ainutkertainen tilanne ja hänen tarpeensa.

Itsemääräämisoikeus on mallissa keskeistä. Mahdollisuus olla oman elämänsä aktiivinen toimija, voida yhdessä läheistensä ja ammattilaisten kanssa valita sitä tukea, mihin on valmis sitoutumaan, on erittäin merkittävä toipumista edistävä tekijä.

Hoitomallin historiaa

Turun skitsofreniaprojektissa 1970-luvulla professori Yrjö Alasen ja hänen työryhmänsä tavoitteena oli kehittää laajapohjainen, perustaltaan psykoterapeuttisesti suuntautunut skitsofreniaryhmän psykoosien hoitosuuntaus, jota olisi mahdollista soveltaa myös julkisessa psykiatrisessa hoidossa. Suuntaus oli aluksi sairaalakeskeinen, missä tutkimus- ja kehittämistyön kohteena olevaa psykoosiosastoa kehitettiin psykoterapeuttiseksi yhteisöksi. Psykoterapeuttinen työ oli tuolloin vielä valtaosaltaan yksilöpainotteista.

Perhekeskeisyys tuli hoitosuuntaukseen vahvasti mukaan 1980-luvun alussa. Työryhmät alkoivat tavata skitsofreniaryhmän potilaat heti hoidon alussa perheidensä kanssa niin kutsutuissa hoitokokouksissa. Hyvin usein varsinkin akuuteissa psykooseissa oireet helpottuivat nopeasti. Hoitokokousten kehittymisen myötä saatiin psykososiaalisen hoidon piiriin mukaan myös heitä, jotka eivät olleet valmiita yksilöpsykoterapeuttisiin hoitoihin. Hoitokokoukset eivät kuitenkaan syrjäyttäneet yksilöllistä psykoterapeuttista hoitoa, vaan nämä täydensivät toisiaan. Integroitu malli alkoi muodostua.

Projektissa kehitettyä hoitomallia kutsuttiin aluksi nimellä: ”Skitsofreniaryhmän psykoosien tarpeenmukainen hoito”.

Sen periaatteet olivat:

  1.  Hoitotoiminnat suunnitellaan ja toteutetaan joustavasti sekä yksilöllisesti, jotta ne parhaiten kohtaisivat sekä potilaan että hänen lähimpään vuorovaikutusverkostoonsa kuuluvien ihmisten hoidolliset tarpeet.
  2. Tutkimusta ja hoitoa luonnehtii psykoterapeuttinen asenne.
  3. Terapeuttisten toimintojen tulee tukea toisiaan, ei vaikuttaa toisiaan vastaan.
  4. Hoidon prosessiluonne on ymmärrettävä ja pyrittävä säilyttämään.
  5. Hoitotoimintojen ja niiden tuloksellisuuden jatkuva seuranta on tärkeätä sekä potilaskohtaisesti että hoitojärjestelmän kokonaisuuteen liittyen. (Alanen, 2009).

Hoidon peruslähtökohtana oli aina hoitoontulotutkimus, joka toteutettiin perhe- ja verkostokeskeisesti hoitokokouksissa.

Valtakunnallisessa skitsofreniaprojektissa 1980-luvulla nämä skitsofrenian tarpeenmukaisen hoidon periaatteet levisivät ympäri maata. Projektin tavoitteena oli kehittää skitsofrenian hoitoa ja vähentää laitoskeskeisyyttä. Työssä painottui moniammatillisten psykoosityöryhmien tekemä uusien tai uudelleen hoitoon tulevien potilaiden tutkimus ja hoito. Skitsofreniaprojekti tuotti ”Hyvän hoidon” -mallin, minkä avulla pyrittiin yhtenäiseen skitsofrenian hoitotapaan Suomessa.

Seuraavaksi tarpeenmukaisen hoidon kehittäminen jatkui API-projektissa (Akuutin psykoosin integroitu hoito) 1990-luvulla. Projektin hoitomalli perustui skitsofrenian tarpeenmukaiseen hoitomalliin ja skitsofreniaprojektin hoitosuosituksille.

Tästä projektista syntyi kaksi uutta tarpeenmukaisen hoidon periaatetta:

  1. horisontaalinen asiantuntijuus sekä
  2. akuutin psykoosin hoito on ryhmätyötä ja potilas ja hänen perheensä ovat aito osa työryhmää.

Avoimen dialogin hoitomalli

Avoimen dialogin hoitomalli on yksi sovellus tarpeenmukaisesta hoidosta, seuraava askel eteenpäin mallin kehittämisessä. Sitä on alettu kehittää em. projektien myötä Keroputaalla vuodesta 1984 lähtien.

Huomiota mallissa on kiinnitetty entistä vahvemmin hoidon psykologiseen jatkuvuuteen, mikä on ollut usein haasteena sairaalahoidon ja avohoidon toimiessa erillään toisistaan. Hoito pyritään mahdollisimman pitkälle toteuttamaan siten, että kriisissä oleva voi elää omassa ympäristössään ja siellä myös hoitokokoukset järjestetään.

Hoitokokouksissa puhumisen tapaan panostaminen on Avoimen dialogin hoitomallissa erityisen merkittävässä osassa. Hoitokokouksissa painottuvat horisontaalinen asiantuntijuus sekä epävarmuuden sieto. Puheeksi tulevat aiheet saavat pysyä avoimina ja kehittyä moniäänisyyden avulla yhteistä ymmärrystä luovaan suuntaan. Moniäänisyyden tarkoittaessa sitä, että jokaisen paikalla olevan osallistujan näkökulmaa kuullaan ja kunnioitetaan.

Tausta-ajatuksena monimuotoisuus

Tarpeenmukaisen hoidon taustalla on ajatus siitä, että psykoottinen oireilu, skitsofrenia tai mikä tahansa muu psyykkinen kriisi on heterogeenistä, eikä yhtä oikeaa hoitomuotoa siten voi olla. Siksi yksilön, perheen ja verkoston tilanteen ja tarpeiden ymmärtäminen sekä joustavasti muotoutuva ja prosessina rakentuva integroitu hoito ovat ensisijaisen tärkeät. Hoito räätälöidään aina yhteistyönä vastaukseksi yksilön ja perheen ainutkertaisiin tarpeisiin.

Perhe- ja verkostokeskeisyyden lisäksi yksilölliset ja ryhmissä toteutettavat erityyppiset psykoterapeuttiset hoitomuodot ovat kaikki mahdollisia ja tarpeen mukaan toteutettavia rinnakkain tai toinen toisensa jälkeen.  Lääkityksen ollessa tarpeen, sitä käytetään mahdollisimman pieninä annoksina ja lyhytkestoisesti tukemaan kykyä sitoutua ja keskittyä vuorovaikutuksessa tehtävään psykoterapeuttiseen työhön.

Tuloksellista hoitoa

Skitsofrenian hoidossa tarpeenmukaisella hoidolla on saatu erittäin hyviä tuloksia, jotka ovat seurantatutkimusten mukaan pitkäaikaisia.

Turun skitsofreniaprojektissa hoidon perhekeskeisyyden myötä oireettomien potilaiden määrä nousi 40 prosentista 60 prosenttiin ja viiden vuoden aikana tarvittujen sairaalahoitopäivien määrä väheni alle puoleen (mm. Alanen 2009).

Avoimen dialogin hoitomallissa tulokset ovat olleet hämmästyttävänkin hyvät; yli 80 prosentilla potilaista psykoosioireet ovat hoidon myötä poistuneet ja he ovat pystyneet palaamaan täysipäiväiseen opiskeluun tai työhön. (kts. esim. Seikkula ym. 2006, Aaltonen ym. 2011, Seikkula ym. 2011).

Tarpeenmukaisuutta muissa maissa

Ruotsissa ”Parachute project” on ollut laaja projekti, missä tarpeenmukaisen hoidon mallia on otettu käyttöön ja tuloksia tutkittu pitkäjänteisesti (Cullberg ym. 2006). Sveitsissä toimitaan samankaltaisin periaattein Soteria Bernessä, missä hoito on tuottanut erinomaisia tuloksia (Ciompi ym. 2004).  Myös Avoimen dialogin hoitomallia on otettu käyttöön useissa Euroopan maissa sekä joissakin osissa USA:ta.

Nykytilanne Suomessa

Tarpeenmukaisen hoitomallin mukainen toiminta Suomessa ei kuitenkaan ole laajamittaisesti käytössä, vaikka siitä on saatu yli 30 vuoden aikana erittäin hyviä tuloksia ja sen käyttöönotosta on annettu virallisia suosituksia. Heikkisen (2014) tekemän väitöskirjatutkimuksen mukaan yleisimmin esteenä ovat hoitohenkilökunnan asenteet. Myös Alanen on listannut artikkelissaan (Alanen 2009) niitä seikkoja, jotka vaikeuttavat esimerkiksi psykoottisen oireilun psykoterapeuttista ymmärrystä; henkilökunnan asenteiden ja opittujen ajattelumallien lisäksi lääketeollisuuden vaikutus psykiatriseen käytäntöön on merkittävä.

Myös lukuisten kokemusasiantuntijoiden sekä psykiatrista hoitotyötä tekevienkin näkemysten mukaan nykyisessä psykiatrisessa hoitokulttuurissa ohitetaan kuitenkin melkoisesti ihmisen perusoikeuksia, kuten itsemääräämisoikeutta ja valinnan mahdollisuutta. Hoito perustuu enemmän tai vähemmän vallankäyttöön; ”me tiedämme, mikä on sinulle hyväksi”.

Psykoosityöryhmiä, joiden käyttöönottoa on suositeltu tarpeenmukaista hoitoa kehitettäessä, on nykyään jo useilla alueilla, mm. Kainuussa, Kouvolassa, Salossa, Tampereella, Turussa. Psykoosityöryhmän tarkoitus on olla hoidosta vastuussa ensimmäisestä kontaktista asti, toimia perhekeskeisesti sekä psykoterapeuttisesti suhtautuen, aloittaen hoito hoitokokouksella ja pyrkiä pitämään lääkehoito mahdollisimman vähäisenä.

Nykyään toimivien psykoosityöryhmien toiminnan tavat kuitenkin vaihtelevat eli tarpeenmukaisen hoitomallin toiminnasta ei työryhmän nimestä huolimatta aina ole kyse. Joillakin alueilla tarpeenmukainen hoitomalli toimii hienosti, kuten vaikkapa Kainuussa. Esimerkiksi Helsingin ja Tampereen seuduilla paljolti toimitaan vielä biolääketieteellisen näkökulman mukaisesti psykoottisen oireilun ollessa kyseessä. Käytännössä tämä tarkoittaa asiakkaalle hoidon alusta lähtien lääkityksellä oireiden poistamiseen pyrkimistä ja usein jopa psykoterapeuttisen työotteen kieltämistä, koska ”potilas ei sellaisesta hyödy”.  Näin on erityisesti sairaalaosastoilla. Avohoidossa taas löytyy enemmän perhe- ja verkostokeskeisyyttä sekä osaksi myös psykoterapeuttista tapaa suhtautua ihmisen tilanteeseen, lääkityksen ollessa kuitenkin pääsääntöisesti keskeisin osa hoitoa.

Sekä sairaala- että avohoidossa tarpeenmukaisen hoitomallin ajattelu- ja toimintatapa on usein vielä yksittäisten työntekijöiden varassa. Silloin voi kyllä tapahtua hyviä kohtaamisia ja jopa osaltaan muodostua onnistuneita prosesseja, mutta ihmisen kannalta hoidon kokonaisuus jää hajanaiseksi ja ristiriitaiseksikin. Työntekijöiden ja hoitoa tarvitsevien ihmisten roolien rajat ovat monesti edelleen vahvat, paljolti valtasuhteisiin perustuvat. Ihminen kokee jäävänsä hoidossaankin usein yksin.

Tarpeenmukaisuutta edistetään yhdessä toimimalla

Tarpeenmukainen hoito ry perustettiin joulukuussa 2016 Helsingissä. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää mahdollisuutta kaikille saada heidän itse haluamansa, heidän tarpeensa mukainen, psyykkinen hoito mielen pulmatilanteissa. Itsemääräämis- ja valinnan oikeutta pidetään tärkeänä. Yhdistys toimii itse horisontaalisella periaatteella – siinä jokaisen ääni on merkittävä. Toiminnan tapoina ovat tietoisuuden lisääminen nettisivujen, tapahtumien ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen kautta sekä uudenlaisten toimintojen käynnistäminen. Yhdistyksellä on jo kesäkuusta 2017 lähtien ollut myös toinen osasto Tampereella ja tarkoitus laajentua edelleen.

Inhimillistä kohtaamista

Tarpeenmukainen hoito on osoittautunut mielenterveystyössä erinomaiseksi inhimillisen kärsimyksen kohtaamisen ja hoitamisen tavaksi. Hoitomallista on saatu niin vakuuttavia tuloksia, että herättää suorastaan ihmetystä, kun tarpeenmukaisuus on edelleenkin pääosin hoitokäytäntöjen marginaalissa Suomessa. Voi toki olla haastavaa ja uudenlaista ajattelutapaa vaativaa asettua horisontaaliseen suhteeseen kriisissä olevan ihmisen ja hänen lähipiirinsä kanssa. Asiantuntijuuden yhteinen rakentaminen jokaisessa kohtaamisessa sen sijaan, että asiantuntijuus on itsestään selvästi statukseen liittyvää, saattaa tuottaa aluksi epävarmuutta; ”Mikä on minun asemani ja tarkoitukseni tässä?”. (Ks. Mm Borchers, 2014) Tarpeenmukaisen hoidon mallin mukaan toimiminen vaatii ajattelutavan muutosta ja yhteistä ponnistusta kohti uudenlaista toimintatapaa – koulutusta ja toimintamallien kehittämistä. Se ei voi riippua vain yksittäisistä tekijöistä, vaan koko hoitokulttuurin on muututtava, mikä tapahtuu pitkäjänteisesti prosessina.

Kuitenkin tällaiset ajattelutavan ja kohtaamisen tapojen muutokset osoittautuvat työssä lopulta yleensä erittäin palkitseviksi. Ainutkertaisuutta kunnioittavat kohtaamiset, erilaisten näkökulmien tuottama uudenlainen yhteinen ymmärrys ja jokaista hoitoon osallistujaa arvostava ilmapiiri luovat sekä yksilölle, hänen lähiverkostolleen että hoitavalle henkilökunnalle kokemuksen osallisuudesta ja yhdessä luomisesta – dialogisuudesta. Dialogissa jokaisen ihmisen sisäinen todellisuus ja merkitykset voivat tulla jaetuiksi sosiaalisesti. Uutta ymmärrystä voi muodostua, merkitykset voivat muuttua, tunteet tulla koetuiksi ja hyväksytyiksi, kokemus omassa maailmassaan yksin olosta keventyä. Tällaisessa dialogissa, jaetussa todellisuudessa ihminen voi toipua.

 

Lähteitä:

Aaltonen, J., Seikkula, J., Alakare, B., Haarakangas, K., Keränen, J. & Sutela, M. (1997). Western Lapland project: A comprehensive family- and network centered community psychiatric project. ISPS (The International Society for Psychologi cal Social Approaches to Psychosis), Lontoo. Abstracts and lectures, 12–16.

Aaltonen, J., Seikkula, J. & Lehtinen, K. (2011). The Comprehensive Open Dialogue Approach in Western Lapland: I. The incidence of non-affective psychosis and prodromal states. Psychosis, 3, 179–191.

Alanen, Y. (2009). Kohti humanistisempaa psykiatriaa. http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/alanen309.htm

Alanen, Y. (1997). Schizophrenia – its origins and need-adapted treatment. London: Karnac Books.

Avoimen dialogin hoitomallin kansainvälinen sivusto: http://open-dialogue.net

Borchers, P (2014) “Issues like this have an impact” The Need-Adapted Treatment of Psychosis and the Psychiatrist’s Inner Dialogue https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44396/978-951-39-5861-9_vaitos25102014.pdf?sequence=1

Ciompi, L., Hoffman, H. (2004). Soteria Berne: an innovative milieu therapeutic approach to acute schizophrenia based on the concept of affect-logic. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC1414694/

Cullberg,. J., Mattsson, M., Levander, S. ym. (2006). Treatment costs and clinical outcome for first episode schizophrenic patients – A three-year follow-up of the Swedish ”Parachute project” and two comparisons. Acta Psychiatrica Scandinavica, 114, 274–281.

Heikkinen, A. (2014). Vaikeiden mielenterveyshäiriöiden tarpeenmukainen hoito ja sen toteutuminen Kainuussa vuosina 2004–2005. Väitöskirjatutkimus. Jyväksylän Yliopisto.

Seikkula, J., Alakare, B. & Aaltonen, J. (2011). The Comprehensive Open- Dialogue Approach in Western Lapland: II. Long-term stability of acute psychosis outcomes in advanced community care. Psychosis, 3, 192–204.

Seikkula, J., Alakare, B., Haarakangas, K., Keränen, J., Lehtinen, K. & Aaltonen, J. (2006). Five years experiences of first contact non-affective psychosis in open dialogue approach: Treatment principles, follow-up outcomes and two case studies. Psychotherapy Research, 16, 214–228.

Tarpeenmukainen hoito ry:n ylläpitämä sivusto ”Hulluna Suomessa”: https://madinfinland.org

 

 

 

Mitä syömishäiriöt ovat ja mistä ne johtuvat?

Mitä syömishäiriöt ovat ja mistä ne johtuvat?

 

Ihminen oireilee syömällä tai syömättömyydellä erilaisiin mielentiloihin. Ero, läheisen kuolema, stressi tai mikä tahansa henkilökohtaisen elämän kriisi vaikuttaa ruokahaluun. Toisille ei ruoka maistu kerta kaikkiaan ja toisille tulee suklaalevystä lohturuokaa, ja sitten menee karkkipussi. Tämä on ihan normaalia. Ihminen myös usein vannoo itselleen ähkyisän olotilan tuskassaan, ettei varmasti syö viikkoon! Tämäkin on normaalia. Varmastikin lähes kaikki myös vannovat lähtevänsä seuraavana päivänä lenkille sulattaakseen ihanan ateriansa pois päiväjärjestyksestä. Normaalia sekin.

Milloin kannattaa pysähtyä ja hakea apua syömiseen?

Silloin, kun elämä pyörii ruoan ympärillä tai ruoka, syöminen tai oma kehonkuva (laihuus tai lihaksikkuus yleensä) ja/tai pakonomainen liikunta alkavat vallata ajatuksia. Syöminen on häiriintynyttä, kun nämä tekijät alkavat vaikuttaa arjen rutiineihin pakonomaisesti ja vievät tilaa muulta elämältä. Jos alkaa laskemaan ravintoaineita ja kaloreita, vaikka painoindeksi on ihan kohdillaan tai tulee pakonomainen tarve tiputtaa painoa, on aika tarkastella omaa käytöstä. Usein ensimmäisenä huolestuvat läheiset.

Miten syömiseen liittyvät error-tilat ilmentyvät?

Yleisimmät syömiseen liittyvät häiriöt ilmenevät paastoamisena ja pakonomaisena laihduttamisena, tai täydelliseen kroppaan pyrkimisenä. Kuvaan kuuluu usein myös vimmaisa liikunta.

Toinen tunnettu oire on oksentaminen, diureettien tai laksatiivien käyttäminen, eli tyhjentäytyminen. Pyritään kompensoimaan syötyä ruokaa saamalla se pihalle mahdollisimman tehokkaasti syömisen jälkeen (oli syöminen todellista ahmintaa tai ei).

Kolmas yleinen, ja varmasti yleisin, oire on pakonomainen ahmiminen. Kun ihminen ahmii yhdellä istumalla toistuvasti niin paljon, ettei normaali ihminen sitä määrää kertaistumalla söisi, syö, vaikka se sattuu ja ahmimista seuraa aivan hirvittävä syyllisyyden tunne, se on ongelmallista syömistä.

Kaikkia näitä erilaisia oireita yhdistää yksi yhteinen taustatekijä. Oireilevalla ihmisellä on psyykkisesti paha olla. Syömällä oireilu kroonistuessaan kertoo oikeastaan siitä, että asianomaisella on todella paha olla. Kokemus on subjektiivinen ja omakohtainen ja taustalla voi olla mitä moninaisimpia syitä, joihin syömisoireilla aletaan vastata.

Suurella osalla syömishäiriöoireilevia paino on normaali. Mielikuvat langanlaihoista tai ylilihavista ovat harhaanjohtavia. Siinä vaiheessa, kun paino alkaa nousta tai laskea rajusti, on kiire saada apua ihan jo siitäkin syystä, että syömättömyys, tyhjentäytyminen ja ahmiminen johtavat jopa hengenvaarallisiin tiloihin, jotka sitten saattavat johtaa ihan sairaalahoitoon.

Syömishäiriöön on lukuisia syitä

Syömishäiriö on vinskalleen mennyttä syömistä, mutta sille ei ole yksiselitteistä syytä. Tämän vuoksi niin syömishäiriöiden kuin muidenkin mieleen liittyvien tilojen diagnostiikkaa on kritisoitu. Ne voitaisiin luokitella vaikkapa tutkimusta tai KELA-korvauksia varten erilaisiin luokkiin ja hoitaa ihmistä ihan vaan yksilönä lamauttavat ”diagnoosit” romukoppaan heittäen tai ainakin taustalle häivyttäen.  Diagnoosin asettaminen voi olla mahdotonta myös siksi, että suurimmalla osalla oireilu on aaltoilevaa, muuttaa muotoaan ajan myötä tai erilaisia oireita on yhtä aikaa.

Kun puhutaan syömishäiriöistä Suomessa, ongelma on, että hoitoon pääsee vasta kun tilanne on todella henkeä uhkaava. Lasten ja nuorten osalta tilanne on hieman parempi, mutta aikuisen hoitoonpääsy on todella vaikeaa. Suuri osa ei saa lähetettä terapiaan ja vielä suurempi osa ei edes koe olevansa terapian tarpeessa. Olisi todella tärkeää, että apua saisi ajoissa. Ennen kuin tilanne on riistäytynyt käsistä. Toisaalta hoitojaksojen päätyttyä tai ennen uuden maksusitoumuksen alkua, oireileva voi jäädä todella yksin. Ollaan jo kapuamassa suosta ulos ja valoa näkyy pinnan läpi, mutta sitten jätetäänkin yksin toipumaan.

Ratkaisukeskeiset työkalut auttavat

Jokaisen psyyke tarvitsee ihan oman, itselle räätälöidyn tavan terapiaa tai apua syömisen normalisointiin siten, että elämässä muut osa-alueet taas pääsevät oikeuksiinsa. Ratkaisukeskeisenä lyhytterapeuttina ja ravitsemustieteilijänä näen, että tämä porukka, väliinputoajat, ovat kovastikin avun ja tuen tarpeessa. Olen myös kokenut, että tässä vaiheessa ratkaisukeskeisistä työkaluista on eniten hyötyä. Väliinputoaja on siis henkilö, joka ei saa varsinaista psykoterapiaa, koska voi muka liian hyvin, vaikka todellisuudessa olisi jo aika pahat fiilikset ja syöminen lähtee käsistä suuntaan tai toiseen. Tässä tilanteessa ollaan yleensä ennen kuin koko elämä on lähtenyt luisumaan huonoon suuntaan. Tai vaihtoehtoisesti isoimmat ongelmat on jo selätetty, mutta tukea tarvittaisiin yhä.

Jos sinulla on tilanne, jossa koet, että syöminen tuo jollain tavalla pulmia mielelle, mutta paino on vielä kohdillaan tai hitaasti hiippailee suuntaan tai toiseen tai että kaipaat vielä viimeiseen rutistukseen tsemppiä, voimme lähteä tutkimaan tilannetta voimavarojen ja tulevaisuuteen suuntaavan ratkaisukeskeisyyden kautta. Pääasia on kuitenkin ymmärtää, että meistä jokainen reagoi omalla tavallaan erilaisiin tilanteisiin ja ajatuksiin. Se on normaalia ja inhimillistä. Kun tilanne jää jumiin tai kiertämään kehää, voidaan tarvita apua kehästä ulos hyppäämiselle.

Seuraavassa osiossa kirjoitan lyhytterapeuttikoulutukseni lopputyöstä, jossa käytin syömishäiriöoireileville ratkaisukeskeisiä työkaluja ja kartoitin niiden toimivuutta viidellä asiakkaallani.

Mielelle ravintoa – Ravinnon vaikutus mielenterveyteen

Mielelle ravintoa – Ravinnon vaikutus mielenterveyteen

Kuinka moni meistä ajattelee ravitsemusta muun kuin ulkonäköön tai fyysiseen hyvinvointiin liittyen? Harva. Moni haluaa laihtua tai kasvattaa lihasmassaa. Hyvään ravitsemukseen ja ruokavalioon liitetään poikkeuksetta sana fyysinen terveys. Huonoon ruokavalioon puolestaan pelottavat sairaudet, kuten diabetes, syöpä, suoliston mikrobiflooran epätasapaino, tulehdusriski kasvaa jne, mutta entä sitten mielenterveys?

Tulen kirjoittamaan Mielipalvelujen sivuille juttuja ravitsemuksen ja syömisen vaikutuksesta mieleen ja kokonaishyvinvointiin. Tämä artikkelisarjan ensimmäinen osa toimikoon johdantona aihepiiriin.

Mielenterveys ja ravitsemus

Ravitsemusta ja mielenterveyttä voidaan tarkastella monelta eri kantilta.

  • Voidaan tutkia esimerkiksi ravitsemuksen tai ravintoaineen merkitystä aivoihin elimenä tai sen merkitystä mentaaliseen toimintakykyyn.
  • Lähestymistapa voi olla ravitsemuksen merkitys kokonaishyvinvointiin mukaan luettuna psyyken hyvinvointi.
  • Se voi olla ravitsemuksen merkitys tilanteissa, joissa mielenlujuus on koetuksilla tai voi ravitsemustilan hoidon merkitys mieltä uuvuttaneiden tilojen toipumisvaiheissa. Tällaisia tiloja voivat olla elämän kriisitilanteet, stressi, masennuskaudet tai ihan vaikkapa kirurgisen operaation jälkeiset mälsistymistilanteet, jolloin yksinkertaisesti tarvitaan lisätsemppiä ja -ravintoa.

Ravitsemus vaikuttaa suolistomikrobien hyvinvointiin, matala-asteiseen inflammaatioon, elinten optimaaliseen toimintaan, mieleen ja niin edelleen. Lisäksi nämä kaikki tekijät ovat yhteydessä toisiinsa.

Yksi näkökulma on tavalla tai toisella vinksalleen mennyt suhde ruokaan, syömiseen ja omaan kehoon. Yhteys ylipainon ja epäterveellisten elämäntapojen aiheuttaman kehon ja mielen pahoinvoinnin välillä on monelle itsestäänselvyys. Yleensä kuitenkin ajatellaan, että ylipaino mielen matalalentoon nimenomaan sen takia, että kokee itsensä jotenkin rumaksi ja huonoksi, eli ulkonäköön ja laiskuuteen liittyvien negatiivisten mielikuvien kautta. Toisaalta syömiseen ja syömiskäyttäytymiseen liittyvä terveystietoisuus voi olla kaksiteräinen miekka. Korostunut terveystietoisuus, ulkonäköön ja terveyteen keskittyminen johtavat niin ikään mielen ja kehon pahaan oloon. Voidaan ajatella, että kun omasta terveydestä, syömisestä ja/tai liikunnasta tulee tavalla tai toisella elämän keskipiste, jonka ympärille erilaiset säännöt ja ”pakot” kietoutuvat ja alkavat hallita arkea joustamattomina osina elämää, ollaan menossa metsään ja kovaa.  Aina voi kuitenkin tehdä U-käännöksen, kun huomaa voivansa terveystietoisuutensa vuoksi huonosti.

Ulospäin näkyvien merkkien lisäksi epäterveellinen ja/tai rajoitettu yksipuolinen ruokavalio johtaa ajan myötä myös aliravitsemustiloihin. Aliravittu elimistö tarkoittaa myös aliravittuja aivoja ja mieltä. Nälkäisenä moni meistä muuttuu suorastaan raivohulluksi. Kroonisesti väärin ruokitut aivot eivät toimi optimaalisesti edes normaalitilanteessa puhumattakaan tilanteessa, jossa aivojen kantaja kamppailee elämässä haastavien tilanteiden, kuten vaikkapa edellä mainittujen stressin, kriisitilanteen tai masennuksen kanssa.

Ravitsemuksella on yllättävä merkitys mielen toipumisessa yhtä lailla kuin somaattisesta sairaudesta.

Kehoni on linnani

Mieli tai fyysinen kehomme on ikään kuin rakennus. Jos rakennus menee maanjäristyksessä rikki, sitä ei voi korjata ainoastaan pyytämällä jotakuta toista kasaamaan tiilet päällekkäin uudelleen. Tarvitaan laastia, uusia tiiliä, nauloja, ikkunalasit ja niin poispäin. Lisäksi tarvitaan tsemppiä ja kovasti töitä, jotta rakennus saadaan ennalleen tai toimivaksi. Hihat täytyy kääriä itse, ja apujoukot ovat tärkeitä myös. Voi olla, että asiantuntijaa, kuten rakennusmestaria, kaivataan apuun. Ei siis riitä, että haetaan kasa nauloja, muttei muita korjaamiselle välttämättömiä palikoita ja istahdetaan viereen katsomaan niitä purkissa lojuvia nauloja.

Toisin sanoen, ravitsemustila ei korjaannu ainoastaan kahmimalla kourakaupalla lisäravintoaineita purkista. Hyvä ravitsemus perustuu ensisijaisesti monipuoliseen ruokavalioon ja monipuolisesti valmistettuun ruokaan. Erityistilanteissa voidaan arvioida lisäravintoaineiden tarvetta toki ja ne saattavat ollakin erityistilanteissa tarpeen. On myös hyvä tiedostaa liikunnan. Ei sokerikaan sekoitu seisovaan veteen vaan jää lasin pohjalle lojumaan. Samalla tavalla ravintoaineiden ja hapen kulkeutuminen verenkierron mukana kohdekudoksiin vaatii liikettä.

Erityistilanteissa ravitsemuksen merkitys kuitenkin korostuu. Se on kuitenkin jokaiselle arvioitava erikseen sen jälkeen kun sen hetkiset syömiseen ja ruokavalioon liittyvät tekijät on kartoitettu. Syömisestä ei pidä tehdä uutta ahdistuksen aihetta. Kohti tervettä suhtautumista terveeseen ja monipuoliseen ruokaan voi kulkea pikkuhiljaa avoimin uteliain mielin.

Apua kannattaa pyytää, mikäli asia mietityttää, jotteivät terveys ja ruoka muodostu uudeksi epävarmuutta aiheuttavaksi riesaksi.

Ihana, kamala stressi – Milloin stressi on hyödyllistä?

Ihana, kamala stressi – Milloin stressi on hyödyllistä?

Jokainen tietää, että haitallinen stressi on huono juttu, mutta sopivissa määrin stressi on jopa hyväksi ihmiselle. Mistä sitten tietää, milloin stressi on haitallista? Miten kuormittavasta stressistä pääsisi eroon, miten löytäisi tasapainon?

Tasapaino on nimittäin taianomainen tila: silloin mieli ja keho voivat hyvin ja elämä hymyilee. Tasapainotilassa ihminen kokee vain sopivasti stressiä, jolloin se on hyödyllistä ja jopa voimaannuttavaa. Kukapa ei sellaisesta haaveilisi? Varmasti sinäkin?

Hyödyllinen vai haitallinen stressi?

Stressin määritelmä on seuraava: Stressi on tilanne, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon odotuksia ja vaatimuksia, että sen hetkiset voimavarat eli resurssit ovat joko tiukilla tai ne ylittyvät. Stressi on painetila (engl. stress=paine). Stressiä eli painetta on siis kahdenlaista:

Hyödyllinen stressi on sellaista, jossa ihmisen voimavarat ovat tiukilla.  Kehittyäkseen ja tullakseen vahvemmaksi  ihminen tarvitsee aika ajoin tällaista lyhytkestoista stressiä. Avainsana on juurikin lyhytkestoisuus. Epämukavuusalueella oltuaan ihmisen on hyvä päästä palaamaan turvalliselle mukavuusalueelle keräämään voimia, palautumaan. Sitä paitsi, ihminen kestää kyllä määräaikaista helvettiä. Meistä löytyy huikeat voimavarat, jos tiedämme että haastava tilanne kestää vain määräajan ja sen jälkeen saamme levätä.

Toistaiseksi jatkuva helvetti on se huonompi juttu. Silloin puhutaan pitkäkestoisesta eli haitallisesta stressistä. Stressi on haitallista sekä mielelle että keholle silloin, kun stressitila on jäänyt liiaksi päälle. Silloin ihmisen voimavarat ylittyvät. Ihminen on epämukavuusalueella liian suuren osan ajastaan. Vähitellen voimat vähenevät ja keho ja mieli alkavat oireilla. Ihminen on epätasapainotilassa. Hän antaa itsestään liikaa voimavaroja ulos, eikä huolehdi siitä että voimavaroja olisi tarpeeksi omaan käyttöön. Hän saattaa esimerkiksi ajatella itsestään negatiivisesti, vaikka positiiviset ajatukset lisäisivät hänen voimavarojaan. Tai hän saattaa olla aina avuksi muille ja uhrautua muiden puolesta, vaikka todellisuudessa itse tarvitsisi lepoa.

Usein ihminen ei itse tiedosta toimintakaavojaan tai ajatusmallejaan, sillä ne voivat juontua kaukaa menneisyydestä. Erilaiset tunnelukot ovat yksi esimerkki siitä, miten tietyt negatiiviset ajatukset ja tunteet toistuvasti aktivoituvat stressitilanteessa kapeuttaen ihmisen elämää ja madaltaen potentiaalia.

Stressin määritteleminen on kuitenkin hankalaa, sillä jokainen ihminen kokee stressiä hieman eri lailla. Ja se, missä hyödyllisen ja haitallisen stressin raja kenelläkin kulkee, ei ole aina ihan itsestäänselvää, vaan vaatii paljon itsetutkiskelua ja oman elämän rehellistä peilaamista. Joskus itsensä tutkiminen on niinkin pelottavaa, että jatkuvassa, vaikkakin haitallisessa, stressitilassa oleminen tuntuu turvallisemmalta kuin pysähtyminen.

Vieläpä kun stressihormoni kortisoli tukee meitä selviytymisessämme (tiettyyn pisteeseen saakka, ei kuitenkaan loputtomasti) auttaen meitä ummistamaan silmämme todelliselta tilanteelta ja jatkamaan suorittamista, eli sellaista tekemistä, jossa sydämemme ei ehkä ole lainkaan mukana. Kortisolipöllyissä ihminen saattaa jopa nauttia stressitilastaan. On mukavaa, kun on niin paljon tekemistä ettei ehdi itseltään kysellä mitä minulle ihan oikeasti kuuluu. Pisin ja usein pelottavin matka, jonka ihminen elämänsä aikana tekee, on matka omaan sisimpäänsä.

Haitallinen stressi jää helposti huomiotta

Haitallisen stressin fyysisiä tai psyykkisiä oireita ei usein tiedosteta. Vaikka keho on saattanut viestiä epätasapainotilasta jo vuosien ajan esimerkiksi kivun, suolisto-oireiden, univaikeuksien tai väsymyksen kautta, ihminen saattaa pitää näitä oireita normaaleina, vaikkakin epämiellyttävinä, elämään kuuluvina matkatovereina. Saatamme lääkitä näitä vakavia oireita, mutta emme perehdy syyhyn. Pitkään jatkuva haitallinen stressi ei ole missään määrin kehollemme hyödyllistä, vaikka mielemme saattaa siitä jotain oppiakin. Kuitenkin haitallisen stressin seurauksena myös mielemme kärsii jatkuvasta epätasapainotilasta. Väsynyt mieli on vaarassa uupua ja masentua.

Masennuksesta sanotaan, että se on sitä että ihminen on ollut liian vahva liian pitkän aikaa. Masentunut ihminen on ylittänyt omat voimavaransa eli hänen palautumisaikansa elämän haasteista on ollut liian lyhyt, joskus jopa olematon. Toisaalta, joskus ihminen saattaa masentua siitä syystä, että hän ei löydä elämästään riittävästi merkityksellisyyttä. Silloin haasteita on liian vähän, emmekä silloinkaan siis ole tasapainossa.

Mistä tiedät, että käyt ylikierroksilla? Mistä tiedät, milloin on syytä levätä? Valitettavasti mielesi ei useinkaan ole tukenasi, vaan se saattaa kehottaa sinua tekemään vielä enemmän, suorittamaan ja ponnistelemaan. Mielellä on omat tavoitteensa niin kauan kuin et tiedosta sen metkaa olemassaoloa tai niitä ajatusmalleja, jotka olet ottanut osaksi omaa selviytymistarinaasi. Saatat olla suurimman osan ajasta haitallisesti stressaantunut.

Voi olla, että olet oppinut olemaan varuillasi, kaventamaan tunneskaalaasi tai esittämään uhrin roolia. Tai sitten jotain muuta. Jokaisella on oma tarinansa. Suuressa osassa ihmisten tarinoista on kuultavissa pelkoa, turvattomuutta ja epäluottamusta. Nämä tunteet aiheuttavat haitallista stressiä, jatkuvaa selviytymistaistelua. Miltä elämä tuntuisikaan, jos voisit kokea olevasi turvassa ja luottaa? Voisit  hengittää syvään ja luopua peloistasi ja haitallisesta stressistä? Saisitko viimein tilaa itsellesi, unelmillesi?

On viisasta opetella kuuntelemaan kehon viestejä.

  • Onko kehoni väsynyt?
  • Onko minulla kipuja?
  • Olenko jännittynyt?
  • Miten nukun?

Kehotietoisuuden vahvistaminen lisää kykyäsi tarkastella mieltäsi objektiivisemmin ja se auttaa sinua saamaan yhteyden niihin viesteihin, joita sisimpäsi haluaa sinulle kertoa.

Hyvinvointi on tasapainoa. Tasapainotilassa ihminen arvostaa itseään syvästi. On erittäin hyödyllistä osata tasapainottaa elämään kuuluvat haasteet ja niistä palautuminen. Tasapainon löytyminen on aina yksilöllinen ja henkilökohtainen oppimisprosessi. Olemme yksilöitä ja se mikä aiheuttaa haitallista stressiä toiselle, voi olla tärkeä voimanlähde toiselle. Vastaukset löytyvät vain itsestä ja vain elämää elämällä ja riittävän usein pysähtymällä.

Tarvitaan vahvaa itsetuntemusta, jotta oma tasapaino voisi löytyä, jos elämä on kulunut pääosin epätasapainotilassa, elämää vastaan kamppaillessa. Joskus tarvitaan isojakin muutoksia, sekä ulkoisia että sisäisiä. Suurin niistä on kyky luottaa, ja siihen tarvitaan paljon rohkeutta. Usein tarvitsemme tukea myös muilta ihmisiltä. Arvosta siinäkin itseäsi ja uskalla etsiä rinnallesi ihminen tai useita, jotka sinua tukevat ja ovat sinulle luotettavia peilejä. Yksin ei tarvitse jaksaa.

Aloita matkasi kohti tasapainoa

Voisitko sinä aloittaa matkasi kohti tasapainoa jo nyt? Hengitä syvään muutaman kerran. Sano itsellesi ”Kaikki on hyvin”. Jatka näitä hengittelyhetkiä itsesi kanssa päivittäin ja mene askel askeleelta syvemmälle itseesi. Mitä kuulet, tunnet? Kaikki, mitä sinussa herää, on sallittua. Kaikki on edelleen hyvin. Vähitellen tiedät, millaisia muutoksia ehkä haluat elämääsi. Kaikki tapahtuu ajallaan. Kamala, elämää kapeuttava ja kehoasi rappeuttava stressi alkaa vaihtua ihanaksi, hyödylliseksi ja kasvuasi tukevaksi stressiksi. Voit rentoutua. Matka kohti tasapainoa on alkanut.

Lievitystä ahdistukseen –ryhmä kokoontuu 3.5.2017

Lievitystä ahdistukseen –ryhmä kokoontuu 3.5.2017

HUOM! Tämä kirjoitus on mainos vuoden 2017 lievitystä ahdistukeen-ryhmälle.

Uusi Lievitystä ahdistukseen-ryhmä kokoontuu kahden viikon välein Helsingissä, mielipalveluiden pisteessä, osoitteessa Lehtikuusentie 2.

Lievitystä ahdistukseen –ryhmä on tarkoitettu ahdistuksesta kärsiville. Ryhmässä työskennellään ahdistuksen kokemusta kokonaisvaltaisesti muokkaavalla tavalla. Ryhmä on terapiaryhmä, mutta ei varsinainen ”puheterapiaryhmä”. Ryhmän työskentely perustuu psykofyysisiin, mielikuva, myötätunto, tunneilmaisun sekä tietoisen läsnäolon harjoitteisiin. Myös keskustelut ovat osana ryhmän työskentelyä. Ryhmässä saadaan tietoa ahdistuksesta kehollisena ja mielen tason ilmiönä sekä tehdään kokonaisvaltaisesti työtä ahdistuksen helpottamiseksi sekä ahdistuksen syiden työstämiseksi.

Ryhmän työskentelyn taustalla on ajatus mielen, tunteiden ja erityisesti ahdistuksen psykofyysisestä luonteesta. Ahdistuksen lievittyminen yleensä tapahtuu parhaiten useita eri lähestymistapoja käyttämällä.  Lievitystä ahdistukseen –ryhmä täydentää hyvin esim. yksilöterapiatyöskentelyä.

Ryhmän vetäjänä toimii psykologi, psykoterapeutti Anna-Kaisa Turpeinen

Ryhmän koko on 5-7 henkilöä.

Ryhmässä on yhteensä 10 kokoontumiskertaa 1,5 tuntia kerrallaan.

Ryhmä alkaa keskiviikkona 3.5.2017 klo 17:00.

Seuraavat kokoontumiskerrat:

Ke 10.5. klo 17:00

Ke 17.5. klo 17:00

ja tämän jälkeen kahden viikon välein, kesätauko heinäkuussa.

Hinta 40€/kokoontumiskerta.

Yhteydenotot ja ilmoittautumiset sähköpostitse: asiakaspalvelu@mielipalvelut.fi

Muutama ajatus väsymisestä ja jaksamisesta

Muutama ajatus väsymisestä ja jaksamisesta

Mistä väsyminen johtuu?

Väsymistä tuntuu olevan yleisesti liikkeellä yhteiskunnassamme. Perinteisten rakenteiden murtuminen ja kiihtyvä muutos rasittavat meitä kaikkia. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että muutokset eivät koskettaisikaan henkilökohtaisesti meitä.

Elämäämme tukeva näkymätön ”viitekehys” hämärtyy. Tämä hämärtyminen aiheuttaa painetta ja väsymystä. Koska viitekehyksen hämärtyminen on niin abstraktia, emme välttämättä edes osaa yhdistää näitä kahta asiaa toisiinsa.

Tarkemmin ajateltuna voimme todeta, että väsyminen on väistämättä osa tavallista elämää ja sitä kokevat kaikki. Ehkä meidän pitäisi paremmin suvaita väsymystämme, eikä tuomita itseämme jotenkin huonoksi, jos emme aina jaksa.

Väsymistä voisimme pitää myös tervetulleena muistutuksena siitä, että meillä on tunteet ja välillä ne kertovat, että nyt ei kaikki mene ihan ”putkeen”.
Jatkanko näin, vai vai pitäisikö tehdä jotain korjauksia. Tätä havahtumista pitäisi ajatella tyydytyksellä, eikä itsensä moitiskelulla, että nyt sitä on menty metsään.

Vähän samalla tavalla kuin nälkä on muistutus siitä, että nyt pitäisi syödä, on väsymys muistutus siitä, että pitäisi muuttaa suuntaa.

Väsyessä usein varmaan tulee mieleen, että olisipa silloin ja silloin pitänyt tehdä toisin, niin asiat olisi paljon paremmin. Tämän paremmin ei kyllä voi omia voimavarojaan hukata – miten olisin voinut tehdä toisin, minähän olen tehnyt juuri niin kun olen osannut kullakin hetkellä. Menneiden katuminen on turhaa, koska menneisyyttä ei pysty muuttamaan.

Ajatelkaamme siis eteenpäin – miten nyt olisi viisasta jatkaa sen näköistä elämää, kuin nyt parhaiten osaan.

Iskulauseita, jotka kannattaa ottaa osaksi omaa arkea:

  • Väsyminen on osa elämää, aina ei tarvitse jaksaa
  • Et ole yksin, kaikki kokevat väsymystä
  • Kriisi antaa kasvun mahdollisuuden, älä selitä sitä pois
  • Ole tyytyväinen, kun olet jaksanut yrittää, aina ei tarvitse onnistua
  • Pienikin lisäys itsensä hyväksymiseen voi käynnistää voimistumisen
  • Jos et keksi itsestäsi muuta hyvää, niin muista, että olet kaikista paras olemaan juuri sinä
  • Huomaa, että maailma ei ole vielä valmis, mutta tuskin ehdit saada sitä valmiiksi, joten löysää ja jätä toisillekin tehtävää

 

Lisätietoja
Tutustu tarkemmin kirjoittaja Jukka Kanniseen: Jukka Kanninen – Varaa aika

Mieli maassa – masennuksen olemuksesta

Mieli maassa – masennuksen olemuksesta

 

Tässä tekstissä tarkastellaan masentuneisuutta masentuneen ihmisen – ja vähän muidenkin – omana kokemuksena, ei niinkään diagnoosina. Masentunut ihminen on aina paljon muutakin kuin masennuksensa. Masennus tilana liittyy aina johonkin, sille on löydettävissä mieli.

Masennuksen voisi sanoa olevan yksi ihmisen tapa reagoida kriittisessä elämänvaiheessa. Jos tilanne tai kriisi käy liian vaikeaksi kestää, voi luonnollisena selviämisstrategiana tällaisessa tilanteessa olla esimerkiksi masennus.

Monenlaista masentuneisuutta

Jokaisen ihmisen masentuneisuus on omanlaisensa. Aivan kuten ihmisetkin ovat kaikki ainutkertaisia.

Masentuneisuus voi olla hetkellinen kokemus, mikä helpottaa päivän tai muutaman päivän sisällä. Joskus taas masennuksen väistyminen vie hyvinkin pitkään. Yleensä se on ymmärrettävä reaktio johonkin elämäntilanteeseen ja se voi kestää viikoista kuukausiin, joskus pidempäänkin.

Vaihtelua on myös syvyydessä ja kokonaisvaltaisuudessa. Toisilla masennus lamaa lähes täysin, toisilla se on kokemuksena enemmän hidastava ja elämää ankeuttava, mutta ei vie toimintakykyä. Masennus helpottaa spontaanisti, kunhan sitä ylläpitävät tekijät helpottavat. Välillä ylläpitävät tekijät on melko helppo löytää, toisinaan taas niiden löytäminen ja käsittely on monimutkaisempi tie. Toisten ihmisten apu on tärkeä, jotta masennuksen läpi voi elää.

Vuodenaikaan liittyvä masennus

Mielialan mataluus, väsymys ja hidastuneisuus voivat ilmetä yhtä aikaa pimeän vuodenajan kanssa. Silloin puhutaan kaamosmasennuksesta. Kaamosmasennus on reaktio menetettyyn valoon, jota aivomme kovasti kaipaavat pystyäkseen pitämään päivän energisenä ja yön virkistävänä levon hetkenä. Tästä voit lukea tarkemmin artikkelista Kaamosmasennus. Kaamosmasennukseen hoitoon on oikea-aikainen ja säännöllinen kirkasvalo selkeästi paras keino, kun luonnon aito kirkasvalo eli aurinko on tavoittamattomissa.

Toisilla taas mieliala, tunteet ja energisyys aaltoilevat. Välillä on hyvin energinen ja vauhdikas vaihe, jolloin ei oikein malttaisi nukkuakaan. Tämän aallon huippua seuraa syvä alakulo, jopa lamaantuminen, jolloin vauhdista on enää vain haalea muisto jäljellä, jos sitäkään. Jos tämä aaltoilu on hyvin jyrkkää, puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Masennus ilmenee ihmisessä hyvin kokonaisvaltaisesti, sekä toiminnassa, mielessä, kehossa että sosiaalisesti. Jos masennus käy kovin syväksi ja tuki on tarpeen, löytyy masennusta helpottavia keinoja useanlaisia; varmimmin vaikuttavuutta saadaan vaikuttamalla tilanteeseen useista eri lähtökohdista.

Masentuneen ihmisen toimintakyky

Masennus alentaa tavallisesti ihmisen toimintakykyä, eikä hän siksi selviä yhtä helposti niistä tehtävistä joista hän suoriutuu hyvin silloin, kun ei ole masentunut. Aktiivisuus on vähäistä ja hidastunutta, toimeen tarttuminen on haastavaa, tarmokkuutta ja energisyyttä ei tahdo oikein löytyä. Päätöksenteko vaikeutuu ja voi tuntua hyvinkin ahdistavalta.

”Ruokakaupassa vain tuijotin leipähyllyjä, enkä osannut valita, minkä leivän ottaisin. Lopulta alkoi ahdistaa ja itkettääkin. En sitten ostanut leipää.”

Ruokailun säännöllisyyteen ja terveellisyyteen sekä muuhun henkilökohtaiseen hyvinvointiin panostaminen usein vähentyy masentuneella ihmisellä. Suihkussa käyminen saattaa tuntua isolta urakalta ja siksi se jää helposti huomiseksi. Myös seksuaaliset halut ja seksistä nauttiminen heikkenevät monilla masennuksen myötä. Useasti seksuaalisuuden muutokset liittyvät masennuksen lääkitykseen, mutta ne voivat olla myös osana masennusta.

Toiminta voi olla tavalla tai toisella itseä tuhoavaa. Tämä näkyy usein vaikkapa päihteiden käytön määrissä tai tavoissa. Ei ole myöskään tavatonta, että käyttäytyminen liikenteessä tai harrastuksissa tulee jollakin tavalla itseä uhkaavaksi. Tämä heijastelee pahaa oloa, toivottomuutta ja avuttomuutta – toiveena saattaa olla, että jospa tapahtuisi jokin onnettomuus; ”pääsisin vain pois tästä kaikesta”.

Masennus voi vaikuttaa ihmisen kykyyn toimia niin paljon, että kyky opiskeluun tai työhön heikkenee selvästi. Toisilla taas masennus on enemmän mielen tasolla ja toimintaan riittää energiaa kohtalaisen hyvin.

Masennus ja mielen toiminta

Masentuneen muisti heikkenee, hajamielisyyttä, pienten ja isojen asioiden unohtelua tulee paljon. Saatat unohtaa kesken lauseen, mitä olit sanomassa. Ajattelukin käy tahmeaksi. Jos looginen ajattelu on ollut aiemmin helppoa, voi se nyt olla lähes mahdotonta. Keskittyminen lukemiseen tai toisen ihmisen pidempään jatkuvaan puheeseen on haastavaa, mahdotontakin välillä.

Tunnetilat vaihtelevat ärtymyksestä ahdistukseen ja lähes täyteen tunnetason lamaannukseen; ilottomuus ja kiinnostuksen puute ovat masennuksessa tavallista. Kuitenkin hyvän olon hetkiäkin mahtuu masentuneeseen mieleen. Tyypillisesti esimerkiksi liikunta ja mukavat hetket muiden kanssa tuovat hyvää oloa ja hyvää mieltä. Pääsääntöisesti mieliala on kuitenkin enemmän tai vähemmän matala.

Monesti masennuksesta kärsivä kokee aamun erityisen ikäväksi vuorokauden ajaksi, silloin olo on raskas ja ahdistunut. Illalla taas tuntuu usein hiukan keveämmältä ja siksi nukkumaan meno voi olla vaikeaa; ”en millään haluaisi hukata niitä vähäisiä paremman olon hetkiä nukkumiseen”.  Nämä vaihtelut liittyvät usein kehon vuorokausirytmin häiriöihin, mistä lisää myöhemmin tässä artikkelissa.

Saavutuksista ja tekemisestä nauttiminen on usein masennuksessa vaikeaa. Tyypillistä ovat myös lohduton yksinäisyys ja surumielisyyden tunteet. Toiset ihmiset ovat ikään kuin tavoittamattomissa ja joukkoon kuulumisen mukavaa kokemusta on vaikea löytää.

Tunnesäätelyjärjestelmien näkökulmasta katsottuna masennuksessa ns. uhkajärjestelmä on lähes jatkuvasti aktivoituneena. Tämä näkyy tähän järjestelmään liittyvien tunteiden hallitsevuutena. Näitä tunteita ovat:

  • ahdistus
  • surullisuus
  • lamaantuminen
  • pelot
  • vihaisuus
  • ärtyneisyys
  • inho

Vihaisuus ja inho voivat olla päällimmäisiä kokemuksia ja kääntyä pahimmillaan itseä kohtaan – itsekriittisyyden noidankehä vie tehokkaasti elävyyden ja nautinnon kokemukset ja johdattaa synkkyyteen. Apuna itsekriittisyyteen ovat ymmärtäväisyyden, ystävällisyyden ja lempeyden löytäminen suhteessa itseen, ne rakentavat tien ulos synkkyydestä.

Toisaalta taas vihaisuus tai surullisuus voivat tulla elämänhistorian kokemusten ja oppien vuoksi jollekulle pulmallisiksi. Jos näitä tunteita ei pysty itselleen sallimaan, voi niistä tulla masennuksen syy – puhutaan esimerkiksi tunnelukoista tai mielen jumeista. Joka tapauksessa näissä tilanteissa tunteiden hyväksyminen ja niihin liittyvien elämänhistorian hankaluuksien työstäminen saa masennuksen yleensä helpottamaan.

Ajattelu on kovin negatiivista. Tilanteiden ja puheiden tulkinnat heijastelevat koettua uhkaa. Mieleen jäävät herkästi negatiiviset tapahtumat, kontaktit ja kokemukset. Myönteisiä asioita ja olotiloja on kyllä myös, mutta masentuneessa mielessä ne tahtovat jäädä helposti huomaamatta tai ne unohtuvat saman tien, kun ne ovat ohi. Negatiiviset ajattelun kehät ovat hyvin tyypillisiä masentuneessa mielessä.

 

”….pitäisi tehdä jotain ruokaa. Väsyttää. Ei jääkaapissakaan taida olla oikein mitään. En jaksa lähteä kauppaan. Ei minusta ole mihinkään, kun en saa kauppaankaan lähdettyä. Mitä Minskukaan mahtaa ajatella, kun en taaskaan mene kauppaan. Ei se voi minua enää pitkään jaksaa katsella. Se on varmaan ihan väsynyt minuun. Sen olis parempi olla ilman minua. Voisi etsiä itselleen paremman miehen. Voi kun voisi vain haihtua pois. Ei minusta ole kenellekään enää mitään iloa. Taidan olla ihan elinkelvoton yksilö.”

 

Ihan pienikin vastoinkäyminen voi laukaista toivottomuuden ja kelvottomuuden tunteet.

Mielessä pyörivät aika ajoin ajatukset kuolemasta ja sen helpottavuudesta. Masentuneena voi kokea, että on vain taakaksi muille ja sen takia olisi helpompi, jos kuolisi pois. Välillä ihminen voi aktiivisesti tehdä suunnitelmia oman hengen riistämiseksi.

Tärkeää on ymmärtää, että kuoleman ajatukset, toiveet ja välillä jopa suunnittelukin kuuluvat osana masennukseen.

Ne kertovat eahasta olosta. Nämä ajatukset voivat jopa tuntua helpottavilta, kun olo on kovin toivoton. Kuoleman ajatukset tarjoavat jonkinlaista lohtua. Onneksi elossa pysymisen tarve on niin syvä ja vahva, että yleensä masennuksessakin löytyy syitä kuitenkin pysytellä mukana ja antaa elämälle mahdollisuus. Kuolemaan liittyvistä ajatuksista puhuminen lähes aina helpottaa. On vapauttavaa tietää, ettei ole yksin toivottomuutensa kanssa ja että muutkin ovat näitä ajatelleet ja silti päässeet taas myöhemmin elämästään nauttimaan.

Raskasmielisyys sekä kokemus elämästä ja muista etäällä olosta saa toiset masennuksessaan tarkastelemaan elämää uudella tavalla. Syvämietteisyyteen ja elämän kulun kyseenalaistamiseen voi vierähtää monia hetkiä. Tästä voi saada lohtuakin, kun näkee, ettei elämän ehkä tarvitsekaan olla ”pelkkää oravanpyörässä juoksemista ja materian keräämistä”. Usein käykin niin, että masennuksen läpi käytyään ihminen alkaa arvostaa elämässä erilaisia asioita. Masennuksesta tulee käännekohta, joka on avartanut omaa ajattelua sekä antanut uudenlaista vapauden kokemusta. Elämästä itsestään tulee arvokas, sen sijaan, että arvokasta olisi vain se, mitä elämässään voi saavuttaa.

Suhde itseen on monesti hyvin kriittinen; arvottomuuden ja tyytymättömyyden kokemukset luovat synkän varjon elämään. Häpeä onkin siten hyvin tavallinen kokemus masentuneella ihmisellä, usein se voi olla myös masennusta tuottavana ja vahvistavana tekijänä.

”Minä en ole oikeanlainen. Minussa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, kun en pärjää.”

Häpeä saa ihmisen kokemaan itsensä huonompana ja joukkoon kuulumattomana. Helposti masentunut ihminen vielä vertailee itseä epäreilusti toisiin:

”Miten muut jaksavat ja pärjäävät, mutta minä en? Kukaan muu ei ole yhtä surkea kuin minä.”

Näin kuilu toisiin ihmisiin kasvaa ja kokemus yksin olemisesta, syvästä synkästä yksinäisyydestä valtaa mielen.

Ajattelun sudenkuoppien tiedostaminen ja niiden kanssa työskentely on masennuksessa tärkeää. Lisäksi erilaiset jumit tunteissa vaativat huomiota ja käsittelyä. Itsekriittisyyden purkamisessa tarvitaan yleensä työskentelyä, joka on vahvemmin tunneperäistä, kokemuksellista ja mihin ajattelulla ei oikein saa otetta.

 Mira pohdiskelee:

 ”Tää häpeä on niin kuin ihan mun ytimessä, se on löytänyt sieltä pesän, eikä lähde minnekään, vaikka kuinka yritän kääntää ajatteluani. Nyt mä huomaan, että se vaikuttaa kaikessa, mitä mä teen tai miten puhun, kun olen muiden kanssa. Mikä on kaikista hulluinta, se vaikuttaa mun tekemisissä silloinkin, kun kukaan ei ole paikalla. Ihan kuin mä pelkäisin itseni mollaavan itseäni…. Mutta niinhän mä oikeasti teenkin. Pienestäkin syystä.”

Masentuneen suhde muihin ihmisiin

Suhde toisiin ihmisiin on merkittävä osa elämää; suhteet toisiin ovat jo lähtökohtaisesti meidät luoneet ja muokanneet sellaisiksi kuin olemme. Siksi hyvän kontaktin puute toiseen ihmiseen yleensä vähintäänkin ruokkii masennusta. Usein myös ihmissuhteisiin liittyvät vaikeudet ovat masennuksen syynä.

Esim. Cyberball-peliä käyttävissä tutkimuksissa on todettu, että tietokoneella toisten kanssa yhdessä pelattavassa pallopelissä toisten pelaajahahmojen jättäessä sinun hahmosi ulkopuolelle (jopa silloin kun tiedät, että hahmoja eivät ohjaa toiset ihmiset, vaan tietokone), kokee ihminen hylätyksi tulemisen kokemusta ja mielialan laskua, psyykkistä kipua.

Mitä sitten tapahtuukaan todellisissa, itselle merkittävissä ihmissuhteissa, kun tulee hylätyksi, petetyksi tai muista syistä joutuu irrottautumaan itselle merkittävistä ihmisistä?

 Suhde toisiin lähes poikkeuksetta muuttuu ainakin jonkin verran silloin, kun on masentunut. Usein niiden ihmisten seura, joiden kanssa voi olla ”oma itsensä” on energisoivaa ja piristävää. Heidän kanssaan ei tarvitse esittää esimerkiksi jaksavaa ja iloista, jos se ei tunnu sillä hetkellä hyvältä. Silloin mieliala usein kevenee ja yrittämättäkin nousee hymy huulille. Taas heidän seurassa, missä ”täytyy” pitää vahvasti jonkinlaista roolia yllä, saattaa olo tulla hyvin raskaaksi ja tyhjäksi.

”Kun lähdin masentuneille tarkoitettuun IPT-ryhmään, olin aika epäileväinen. Miten ihmeessä muiden samanlaisten raskasmielisten kanssa ryhmässä oleminen voisi minua auttaa. Lähdin kuitenkin, kun psykologi sitä minulle kovasti suositteli ja ajattelin, että eipä tämä varmaan tämän pahemmaksikaan voi enää muuttua. Ryhmässä aloin tajuta, miten hienoa on, kun voi olla ja jutella ja käsitellä omia asioitaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtää masentuneena olemista. Vaikka ryhmässä käytiin läpi tosi raskaita asioita, niin siellä naurettiin myös makeimmat naurut vuosiin ja löysin sieltä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olen ystävä, ihan oikeasti ystävä edelleenkin. Ja masennuskin siellä helpotti.”

Masentuneena ihminen tulee usein hyvin herkäksi toisten ihmisten negatiivisille sanoille ja eleille. Ne koetaan ja tulkitaan vahvasti ja ne saattavat jäädä oloon viipymään pitkäksikin aikaa. Jos kokemus itsestä on jo valmiiksi huono, tuottavat tällaiset negatiivisesti painottuneet kohtaamiset vain lisää itsekriittisyyttä, huonommuuden tunnetta ja kelpaamattomuuden kokemusta.

Jos itsekriittisyys ja häpeän sävyttämä olotila on vahvaa, voi ihminen alkaa masentuneena vältellä lähes kaikkia muita ihmisiä. Hänen on vaikea kokea toisten kanssa olemista hyvänä, koska hän pitää itseään koko ajan riittämättömänä tai vääränlaisena ollakseen kenellekään mukavaa seuraa.

Aiemmin hyvänä koetut sosiaaliset tilanteet tuntuvat kuormittavilta, puhelimeen vastaaminen voi olla ylivoimaisen raskasta ja yhteyden ottaminen toiseen ihmiseen vaatii ponnisteluja. Toisista ihmisistä tuleekin ikään kuin uhka. Siten sosiaalinen ahdistuskin on masennuksessa melko tavallista.

 ”Ajattelin soittaa pitkästä aikaa Pekalle, kun hänkin aina välillä soittelee. Mutta sitten mietin, että olen vain häiriöksi. Sillä on niin paljon muutakin ja sitten pitäisi vielä muka löytää aikaa jutella minun kanssani. Olo tuli tosi synkäksi ja soittaminen jäi.”

Kuitenkin, toisten ihmisten välittävä ja avoin tuki on korvaamattoman tärkeää masennuksesta toivuttaessa. Tämän myötä myös mahdollinen negatiivinen suhde itseen voi alkaa muovautua myönteisempään suuntaan. Siksipä vaikkapa ryhmäterapia – esimerkiksi IPT-terapia – ja myötätuntokeskeinen terapia ovat masennuksen hoidossa erittäin toimivia lähestymistapoja.

Masentuneen ystävät ja läheiset

Masentuneen ihmisen kanssa ollessaan läheinen kokee usein masentuneen avuttomuuden ja toivottomuuden tarttuvan itseensä ja vastareaktiona voi olla voimakas yllyke ratkaista masentuneen ongelmat, jotta saisi tämän ”piristymään”. Voi olla vaikeaa pysähtyä vain olemaan hänen kanssaan ja jakamaan hänen maailmaansa, koska se voidaan kokea – ihan ymmärrettävästi – ankeana ja masentavana.

Ei ole tavatonta, että läheinen ehdottaa itse hyväksi kokemiaan tai jostakin kuulemiaan yksinkertaisia ratkaisuja – jokin lisäravinne, liikunta, aamulla aikaisemmin herääminen yms.. Nämä on ehkä jo kokeiltu tai puhti ei nyt vain niihin riitä. Masennuksesta kärsivä saattaa jo tietää, että nekin ovat kyllä hyviä asioita, mutta eivät pelkästään ratkaise hänen masennustaan. Hän voi loukkaantua ja kokea, ettei toinen ymmärrä häntä ja läheinen taas ihmetellä, miksen hänen hyvää tarkoittavia neuvojaan kuunnella.

Sosiaalinen tuki on kuitenkin masennuksessa merkittävä voimavara. Masentuneen ihmisen kohtaamisessa onkin hyvä muistaa, että jo yhdessä olemisella, pienellä juttutuokiolla tai kahvilla käymisellä voi suoda hänelle tuota tärkeää ja luonnollista, elpymistä vahvistavaa tukea.

Masennus kehossa

Kehon matala-asteinen tulehdustila näyttää liittyvän masennukseen. Hormonaaliset – kortisoli, vasopressiini ja oksitosiini – tekijät ovat myös osa masennuksen kehollisuutta. Toisilla kortisolin määrä verenkierrossa on tavallista suurempi, toisilla taas vähäisempi. Vasopressiini tuottaa ahdistuneisuutta ja masennusta. Oksitosiini taas on kehon oma masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta helpottava hormoni. Sitä erittyy erityisesti avoimissa ja välittävissä kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa sekä itsemyötätunnossa.

Kehon rytmisyyden häiriintyminen on yksi merkittävä biologinen tekijä masennuksessa. Vuorokausi- eli sirkadiaaninen rytmi, joka määrittelee uni-valve –rytmiä, heikkenee, viivästyy tai hajoaa. Kun rytmi viivästyy, nukkumaan meno on vaikeaa ja aamulla kunnolla herääminen voi viedä pitkään, tuntejakin heräämisen jälkeen. Myös masennukseen usein liittyvä aamuyön heräily on yleensä merkki rytmin häiriintymisestä. Rytmin ongelmat vaikuttavat myös unen rakenteisiin – REM-vaiheen ja syvän unen vaiheiden määrään. Rytmi voi heiketä myös niinkin paljon, että yöllä ei saa enää nukuttua juuri lainkaan ja päivällä tuntee olevansa kuin zombi, hereillä, mutta ei ihan kuitenkaan. Rytmin häiriintyminen tuottaa uniongelmien lisäksi kehollista raskautta, tahmeutta, energisyyden vähäisyyttä ja toimintatarmon puutetta

Sirkadiaaniseen rytmiin voidaan kuitenkin vaikuttaa melko helposti. Valoisuuden vaihtelut ovat merkittävä vaikuttava tekijä aivoissamme sijaitsevalle keskuskellolle, pienelle suprakiasmaattiselle tumakkeelle. Tuo pieni tumake on keskeinen säätelijä sirkadiaanisessa rytmissä. Tarkemmin tästä voit lukea artikkelistamme ”Aikabiologiset hoidot eli rytmit masennuksessa”.

 ”Mä vaan makoilen sängyssä, puoliso kuorsaa hiljaa vieressä, perintökello tikittää keittiössä. Nousen usein katselemaan ikkunasta, kun ulkona on pimeää, eikä tapahdu mitään. Joskus joku yöllinen kulkija tai taksi kulkee kadulla ja niiden katseleminen tuntuu kuin unelta. Sitten menen takaisin sänkyyn, tunnen pikkuhiljaa unen hiipivän lähemmäs, yhtäkkiä hengähdän nopeasti ja olen taas ihan hereillä. Päivällä kuljen työpaikan käytävillä ja ihmiset näyttävät vähän kummallisilta. Kuulunkohan tänne ollenkaan? Puhun tärkeitä työasioita palaverissa työkavereiden kanssa, enkä hetken päästä muista edes palaverissa olleenikaan. Tämä on aika kummallista, mutta siinä on samalla jotain oudolla tavalla kiehtovaa, olla kuin omassa harmaassa pilvessään kulkeva hiukan elämästä irrallinen olento. Ovatkohan muut kokeneet mitään tällaista?”

Ruokahalussa tapahtuu muutoksia, toinen ei syö juuri lainkaan ja toinen suorastaan ahmii herkkuja. Monet huomaavat painon nousevan ja painon hallinta voi olla tuskallisenkin vaikeaa. Jos käyttää masennuslääkitystä, voivat painonhallinnan vaikeudet liittyä siihen. Mutta myös aineenvaihdunnan muutokset masennuksen myötä vaikuttavat useilla siten, että kiloja kertyy herkästi ja niiden pudottaminen käy kovin hankalaksi.

Aivoissa tapahtuu muutoksia masennukseen liittyen. Kuitenkin aivotutkimusten tulokset suhteessa masennukseen näyttävät koko ajan muuttuvan ja välillä varmana tietona pidetty tekijä aivojen tasolla osoittautuukin olevan vähän tai ei lainkaan vaikuttava asia masentuneessa tilassa. Esimerkiksi pitkään masennusta varmana selittävänä tekijänä käytetty ”serotoniiniteoria” ei ole saanut tutkimuksista tukea.

Näyttää kuitenkin olevan melko varmaa, että aivotkin vaikuttavat masentuneilta eli hermoverkosto on lamaantuneena, viestien kulkeminen hermosolujen välillä vähenee. Myös aivojen tunnekeskuksissa – mantelitumake syvällä aivojen sisällä ja limbinen järjestelmä ns. keskiaivoissa, hippokampus sekä etuaivokuorella olevat tunteiden säätelyyn liittyvät osat – toiminta on masennuksessa toisenlaista kuin tilanteessa, missä masennusta ei ole ja tunne-elämän vaihtelut ovat enemmän tasapainossa.

Aivojen muutokset, sekä toiminnalliset että rakenteelliset ovat kuitenkin palautuvia. Ravintoaineista erityisesti Omega 3 on selvästi hyväksi hippokampuksen palautumiselle. Hippokampusta elvyttää myös säännöllinen, peruskuntoa parantava liikunta. Toimiva psykoterapia myös tuottaa aivoissa sekä toiminnallisia että rakenteellisia muutoksia.

Masentuneisuus on tavallista

Eläinten masennusta on myös tutkittu. Esimerkiksi akvaariokalat käyttäytyvät hyvin masentuneen oloisesti, jos ne on altistettu kohtuullisen pitkäksi aikaa uhkaavaan tilanteeseen eli niitä saalistavan kalan kanssa samaan tankkiin. Kun ne saavat rauhan saalistajaltaan, ne toipuvat pikkuhiljaa takaisin normaaliin tilaansa. Meitä geneettisesti hiukan lähempänä olevat kädelliset eli apinat myös selvästi näyttävät masentuvan, jos ne vaikkapa menettävät asemansa laumassa.

Kun muita kädellisiä on tutkittu, on huomattu, että lauma- eli sosiaaliseen käyttäytymiseen liittyvät sekä masennus että ahdistus olennaisina tekijöinä. Nämä kaksi ovat suhteessa toisiinsa. Masentuneisuus liittyy apinalaumassa aseman menettämiseen – masennus ikään kuin auttaa irrottautumaan siitä asemasta, missä on ollut. Masentunut lauman jäsen vetäytyy yksikseen apaattisena lauman laitamille. Ahdistus taas saa yksilön käyttäytymään suhteessa toisiin siten, että hänet koetaan ei-uhkaavaksi muiden silmissä. Näin hänet voidaan ottaa takaisin mukaan osalliseksi ja suoda hänelle paikka laumassa. Masennus siis saa vetäytymään syrjään ja irrottautumaan, ahdistus auttaa takaisin muiden luo uudestaan.

Toki tämä on ihmisellä hiukan mutkikkaampaa – tähän vaikuttaa erityisesti kehittynyt ajattelumme, itsetarkkailumme ja kykymme ymmärtää toisten mieltä. Koska pystymme irtautumaan ajattelumme avulla käsillä olevasta hetkestä, pystymme miettimään vaikkapa näin:

”Mitä, jos ne ei oikeasti haluakaan minua mukaan, niillä on joku taka-ajatus”

 ”Aina minä jään syrjään, muut saa kauneimmat tytöt itselleen. En koskaan löydä itselleni tyttöystävää.”

 ”Mulla on tosi huonot sosiaaliset taidot, ei minun kanssa kukaan halua kuitenkaan tehdä mitään.”

Ja nämä yleistävät ajatukset alkavat muokata käsitystä itsestä arvottomana, huonompana, mukaan kelpaamattomana.

Ihmisyhteisöissä on evoluutionäkökulma valottanut masennusta siten, että tasa-arvoisessa yhteisössä, missä jokainen jäsen on arvostettu ja tarpeellinen osa kokonaisuutta, ei masennusta esiinny. Tasa-arvoinen, arvostava, hyväksyvä, myötäelävä ilmapiiri suojaa masennukselta.

Kilpailua, parempana olemista ja oman edun tavoittelua korostetaan melko paljon nykyään. Masennukselta taas näyttävät suojaavan tasavertaisuus ja molemmin puoleinen arvostaminen. Esimerkiksi kulttuurien ja evoluution vaikutuksia tutkiva psykologia (mm. Coren Apicella), ihmisten välisiä suhteita tutkiva neurobiologia (mm. Daniel Siegel) ja myötätuntokeskeinen näkökulma (mm. Paul Gilbert) viittaavat vahvasti tähän suuntaan.

Voisiko olla niin, että meidän kehittyneille aivoillemme ja ajattelukyvyllemme eivät oikein epätasavertaisuus ja kilpailun korostaminen sovi?

Jospa nämä luovatkin sen tyyppisen orientaation elämään ja toisiin ihmisiin, mihin vääjäämättä kuuluu myös suurempi haavoittuvuus masennukseen?

Entäpä jos ihmisyys voisikin kukoistaa parhaiten silloin, kun toimitaan yhteistyössä tasavertaisina, iloitaan sekä muiden että itsen onnistumisista ja myötäeletään kärsimyksissä?