Mielipalvelut
Varaa aika
Varaa aika
Varaa aika

IPT-terapia eli Interpersoonallinen psykoterapia

30.10.2016
Kirjoittaja: Mielipalvelut

Interpersoonallinen terapia on yksi välineistä joita me Mielipalveluissa käytämme toipumisen apuna.

Jokaiselle asiakkaalle räätälöidään aina oma henkilökohtainen suunnitelma.

Oheisessa tekstissä on esitelty IPT-terapian toimintatapoja sekä prosesseja.

IPT-terapia lyhyesti

  • Kehitetty akuutin depression hoitoon
  • Hoitoaika on melko lyhyt
  • Masennus ei ole potilaan syytä
  • Hoidon tavoitteet ja toiminta käydään avoimesti yhdessä läpi

Meidän asiantuntijat ovat aina valmiita keskustelemaan ja auttamaan. Voit varata ajan tapaamiselle helposti ja nopeasti ajanvarauskalenteristamme.

IPT-terapiaa (Interpersoonallinen psykoterapia) tarjoavat mm. seuraavat asiantuntijamme:

IPT-terapian toimintamalli

IPT:n ovat kehittäneet 1970-luvulla Gerald L. Klerman ja Myrna M. Weissman kollegoineen.

Työ perustui jo käytössä olleisiin terapiakäytäntöihin. Ajatuksena oli erityisesti hoidon tehon tieteellinen todentaminen.

IPT on erityisesti masennusta varten kehitetty psykoterapiamenetelmä, joka on kokeellisissa tutkimuksissa osoittautunut tehokkaammaksi tai vähintään yhtä tehokkaaksi kuin muut hoitomuodot. Interpersoonallinen terapia kohdistuu nimensä mukaisesti. hmisten välisiin vuorovaikutuksiin. Sitä voisi nimittää yksinkertaisesti ihmissuhdeterapiaksi.

Depression hoidossa IPT:llä on monia etuja. Hoitoaika on melko lyhyt. IPT kestää tyypillisesti 3–5 kuukautta ja mielenterveysalan ammattilainen oppii sen helposti. Se on niin käytännönläheinen, että terapeutti ja potilas ymmärtävät helposti, mitä ovat yhdessä tekemässä. IPT on kehitetty nimenomaan akuutin depression hoitoon, eikä se puutu laajemmin henkilön persoonaan, elämäntapaan tai elämänkatsomukseen.

IPT:n lähtökohdat voidaan kiteyttää muutamiin perusperiaatteisiin, jotka ovat myös potilaan tiedossa. Masennustila on vakava sairaus, jota voidaan menestyksellisesti hoitaa. Siihen sairastuminen ei ole potilaan vika. Masennustilan ja potilaan sosiaaliseen rooliin vaikuttavien elämäntapahtumien välillä on yhteys. Ikävät tapahtumat tärkeissä ihmissuhteissa johtavat mielialan laskuun. Se huonontaa sosiaalista toimintakykyä ja siten edelleen altistaa huonoille tapahtumille. Tämä yhteys masennuskokemuksen ja ihmissuhdetapahtumien välillä on hoidon keskipiste.

Tyypillisiä masennusta edeltäviä tapahtumia henkilön elämässä voivat olla:

  • parisuhde purkautuu
  • ristiriita uhkaa tärkeää ihmissuhdetta
  • parisuhteen toinen osapuoli on uskoton
  • työpaikka vaarantuu tai sen menettää
  • saadaan ylennys tai ”alennus” työpaikalla
  • muutetaan uuteen ympäristöön
  • rakastettu kuolee
  • siirrytään eläkkeelle
  • löytyy ruumiillinen sairaus

Masennuksen ja sitä edeltäneen ihmissuhdepulman yhteyden ymmärtäminen auttaa vaikeuksien ratkaisemisessa. Se myös lievittää masennusta. Potilaat paranevat kun he oppivat hallitsemaan omaa elämäänsä ja oppivat ratkaisemaan tunneperäisesti latautuneita ihmissuhdeongelmia.

Henkilön on tärkeä oivaltaa, että hänen omat käytännölliset tekonsa ihmissuhteissa määräävät suurelta osin hänen oman hyvinvointinsa. Hoito onnistuu kuitenkin vasta silloin, kun potilas saa aikaan konkreettisia muutoksia elämässään. IPT ei etsi masennuksen ”perimmäistä” syytä. Menetelmän taustalla on ajatus, että depressio syntyy monien altistavien tekijöiden yhteistuloksena. Sen esiintulolla juuri nyt on kuitenkin tekemistä henkilön ajankohtaisen ihmissuhdemaailman tilanteen kanssa. Monissa terapiamuodoissa pyritään muuttamaan potilaan persoonallisuutta, IPT:ssä ei.

IPT-terapeutti uskoo, että moni pitkäaikaiselta näyttävä luonteenpiirre saattaa olla depression seurausta. Ärtyisä, itsekeskeinen ja epäitsenäinen henkilö muuttuu toisenlaiseksi kun masennus haihtuu.

IPT:ssä potilasta rohkaistaan ratkaisemaan ajankohtaiset ihmissuhdepulmansa

Asiakasta tuetaan kehittämään itseluottamusta terapiaistuntojen välisellä toiminnalla. Painopiste on siis terapiakertojen välillä tapahtuvissa potilaan teoissa ja kokemuksissa.

IPT:ssä depressiota edeltäneet vuorovaikutustilanteet jaetaan neljään ongelma-alueeseen. Masentuneen hoito määräytyy ongelman mukaan. Siihen liittyvää aihetta kutsutaan hoidon fokukseksi.

Ongelma-alueet ovat:

  • kesken jäänyt surutyö eli suru
  • ihmissuhderistiriita eli rooliristiriita
  • vaikeus siirtyä sosiaalisesta roolista toiseen eli roolin muutos
  • yksinäisyys, ihmissuhteiden puute eli interpersoonalliset puutteet

IPT:ssä keskitytään nykyelämän ihmissuhdepulmiin ja autetaan potilasta arvioimaan omaa elämäntilannettaan. Masentunutta autetaan havaitsemaan omia tunteitaan pulmatilanteessa, ilmaisemaan niitä ja tekemään aktiivisia tekoja pulman ratkaisuksi. Usein häntä tuetaan myös rakentamaan uusia ihmissuhteita.

IPT:ssä ei etsitä syyllisyyden tai häpeän tunteiden syytä. Ne kaikkoavat kun hoito tehoaa. Samoin lapsuus ja erilaiset mielen puolustuskeinot eli defenssit jätetään rauhaan. Kaikki nämä aiheet voivat nousta esille terapiassa, mutta terapeutti palauttaa painopisteen ajankohtaisiin ihmissuhdetapahtumiin ja potilaan niihin liittyviin tunteisiin.

Terapeutin kiinnostus ei kohdistu terapeutin ja potilaan väliseen suhteeseen ja sen mahdollisiin transferensseihin. Huomio keskittyy tapahtumiin psykoterapiatilanteen ulkopuolella. Painopiste on ihmissuhteissa, reaalisessa elämäntilanteessa ja niihin liittyvissä tunteissa.

Terapeutin rooli IPT:ssä on aktiivinen. Hän kannustaa potilasta etsimään erilaisia ratkaisuja, antaa neuvoja ja ehdottaa erilaisia asioita. Potilas saa terapeutilta paljon tietoa masennuksesta ja sen hoidosta.  Terapeutin rooli muistuttaa enemmän henkilökohtaista kuntovalmentajaa, ”personal traineriä”, kuin sarjakuvien psykoanalyytikkoa. IPT-terapeutti on kuitenkin selvästi asiantuntija ja ammattilainen, ei ystävä.

Interpersoonallisen terapian kulku

IPT:ssä on kolme vaihetta. Kaikissa vaiheissa terapeutti rakentaa ja ylläpitää positiivista hoitosuhdetta. Hän kuuntelee potilasta tarkasti ja selventää hänen tunteitaan. Terapeutti rohkaisee ja tukee. Lisäksi hän tarjoaa ”psykoedukaatiota” eli kertoo masennuksesta ja sen hoidosta. IPT:ssä käytetään monenlaisia menetelmiä. Potilasta pyydetään täyttämään ihmissuhdekarttoja ja vaikkapa piirtämään elämänkaarensa. Pulmallisia vuorovaikutustilanteita harjoitellaan mm. rooliharjoittelun avulla.

  1. Ensimmäiset tapaamiset

Terapian alussa tehdään depressiodiagnoosi. Potilaan täyttämä masennuskysely käydään läpi ja hänen masennuksensa laadusta ja asteesta keskustellaan. Terapeutti kertoo selväsanaisesti potilaalle hänen diagnoosinsa ja sen merkityksen.

Terapeutti sanoo potilaalle: ”Sinulla on vaikea masennus. Beckin masennusasteikolla tuloksesi on 26 pistettä. Masennus eli depressio on oikea, varsin vakava lääketieteellinen sairaus. Se ei ole omaa syytäsi eikä sinun vikasi. Keskushermostosi toimii nyt epänormaalisti. Vaikka toivottomuus on keskeisiä masennuksen oireita, masennus on hyvin hoidettavissa oleva sairaus. Ennuste on varsin hyvä. Kun työskentelemme yhdessä, hyvin todennäköisesti olosi helpottuu ja tauti paranee. IPT on tehokas lyhytterapia, jota käytämme. Se keskittyy toisaalta potilaan tunteisiin ja vointiin, toisaalta ihmissuhteisiin. Tulemme tapaamaan kerran viikossa, 12 kertaa.

Potilas saa ”sairaan roolin”:

Olet ollut ärtyisä vaimollesi ja työtovereillesi. Haukkunut lapsiasi aiheetta ja laiminlyönyt vanhaa äitiäsi. Olet hoitanut asioita huonosti, jättänyt laskuja maksamatta ja sotkenut asioita työssäsi. Nämä kaikki ovat osa masennustasi. Masennus on vakava sairaus, jonka oireita ovat kaikki edellä kerrotut asiat. Masentunut ei jaksa, ei voi. Hän toimii toisin kuin haluaisi. Masennus on sairaus. Se ei ole sinun vikasi. Kukaan ei haluaisi sairastaa vakavaa, tuskallista sairautta. Ei ole sinun vikasi jos on asioita joita et voi tehdä koska olet masentunut. Työskentelemme yhdessä, jotta tilasi paranee.

Potilas pyritään vapauttamaan syyllisyydentunteista, jotka aiheutuvat depression aiheuttamista vaikeuksista suoriutua erilaisista tehtävistä. Sairaan rooli on aina väliaikainen ja purkautuu sairausjakson mentyä ohi. Tällä ei ole tekemistä sairausloman kanssa. Sairausloma pahimmillaan passivoi potilasta eikä aina sisällä ajatusta aktiivisesta kuntoutumisesta. IPT-potilas voi olla työssäkäyvä tai sairauslomalla oleva. Oleellista on, että hoito on aktiivista ja sisältää ajatuksen kuntoutumisesta.

Seuraavaksi kartoitetaan potilaan nykyiset ja entiset vuorovaikutussuhteet. Suhteiden tyydyttäviä ja epätyydyttäviä puolia tarkastellaan avoimesti. Suuri merkitys on potilaan tärkeisiin ihmissuhteisiinsa liittämillä odotuksilla, jotka eivät täyty. Yleensä löytyy verraten helposti ihmissuhdetekijät, jotka vaikuttivat depressio-oireiden esiintuloon.

Kartoitusvaiheen lopuksi terapeutti liittää ihmissuhdepulman ja sairauden yhteen. Samalla hän päättää hoidon fokuksesta ja tavoitteista:

Sirkka, kärsit depressiosta ja se näyttää liittyvän elämäntilanteeseesi. Kutsumme pulmaasi rooliristiriidaksi. Miehelläsi on naisystäviä, joiden kanssa hän viettää paljon aikaa, usein öitäkin. Olet päättänyt, ettet välitä, koska lasten vuoksi olisi vaikea erota. Muutenkaan et jaksaisi käsitellä asiaa miehesi kanssa tai järjestellä mitään uutta. Toisaalta olet lopen uupunut lähes koko ajan, muttet saa lepoa unestakaan. Säpsähdät omaa ärtyisyyttäsi. Tunnet olosi toivottomaksi. Ihmettelet mistä tämä johtuu. Ehdotan että käytämme seuraavat 12 tapaamiskertaa pulmasi ratkaisuun. Olet vaikeassa kriisitilanteessa. Jos ratkaisemme pulmasi, myös masennuksesi helpottaa. Miltä tämä kuulostaa sinusta?

Terapeutti ja potilas sopivat yhdessä hoidon fokuksen ja tavoitteen. Alkuvaiheen – 2–3 tapaamiskertaa – lopuksi terapeutti kertoo terapiaan liittyvistä toimintatavoista. Hoidon fokuksena ovat viimeaikaiset elämäntapahtumat ja mieliala. Ei koko elämänhistoria tai vaikkapa unien käsittely. Potilaalle tarjotaan myös tietoa sairaudesta ja sen eri hoitovaihtoehdoista ja annetaan toivo paranemisesta.

2. Keskivaihe

Hoidon keskivaihe alkaa, kun potilas ja terapeutti ovat päätyneet yhteiseen käsitykseen pulmasta. Tämä fokusoi hoidon yhteen (tai enintään kahteen) neljästä interpersoonallisesta ongelma-alueesta. Jokaiselle ongelma-alueelle on oma toimintatapa eli strategia, jolla autetaan potilasta ratkaisemaan pulmansa. Samalla depressio-oireet lievenevät. Terapeutti palauttaa keskustelun toistuvasti valittuun fokukseen ja tarkastelee potilaan asioita sen tarjoamasta näkökulmasta.

Jokainen istunto alkaa kysymyksellä: ”Miten on sujunut viime tapaamisen jälkeen?” Tavallisesti potilas kertoo viimeaikaisista tapahtumista tai omasta tunnetilastaan. Terapeutti auttaa sitten potilasta yhdistämään mielialansa ulkoisiin tapahtumiin ihmissuhteissaan. Tässä on hoidon ydin.

Potilasta autetaan – säännöllisesti ja sitkeästi – oivaltamaan kiinteä yhteys ihmissuhdetoimiensa ja mielialansa välillä. (Asian oivaltaminen on hyväksi myös niille, jotka eivät ole masentuneita juuri nyt!)

Tuoreen emotionaalisesti latautuneen tapahtuman tutkiminen johtaa keskustelun ongelma-alueeseen, hoidon fokukseen. Jos potilas on selvinnyt tapahtumista hyvin ja tuntee olonsa paremmaksi, terapeutti korostaa yhteyttä selviytymisen ja mielialan välillä. Terapeutti myös onnittelee potilasta tästä. Jos potilas on onnistunut huonosti, terapeutti ja potilas tutkivat yhdessä ilmenneitä ihmissuhdepulmia. Mitä potilas tietyssä tilanteessa halusi, mikä mahdollisesti meni vikaan ja minkälaisia vaihtoehtoja potilaalla on tulevaisuudessa samankaltaisten tilanteiden paremmaksi hallitsemiseksi. Sen jälkeen tätä voidaan opetella rooliharjoittelun avulla. Terapeutti rohkaisee potilasta avoimempaan tunneilmaisuun.

Hän lopettaa yleensä istunnon tekemällä tunnista tiivistelmän.

IPT:ssä ei anneta kotitehtäviä kuten kognitiivisessa terapiassa. Potilas ja terapeutti voivat kuitenkin sopia potilaan seuraavista askeleista pulmiensa ratkaisussa.

3. Viimeiset istunnot

Terapian lopetusvaiheessa, muutamien viimeisten istuntojen aikana, korostetaan potilaan riippumattomuutta ja kykyä selviytyä itse. Lopussa käydään läpi potilaan edistymistä ja onnistumisia lyhyen hoidon aikana. Kerrataan mitä saavutettiin ja mitä ei. Terapeutti muistuttaa uudelleen depression luonteesta ja uusiutumisriskistä. Viimeisiin tapaamisiin kuuluu haikeutta ja surua, jonka ilmaisua terapeutti tukee. Jos potilas ei ole parantunut, terapeutti toteaa, että terapia on epäonnistunut – ei potilas – ja tarjoaa vaihtoehtoisia hoitoja. Uusiutuvaa masennusta poteville, jotka ovat saaneet apua IPT:stä, voidaan tarjota jatkohoitoa tarvittaessa, jos tila uhkaa uusiutua. Koska IPT pohjautuu lääketieteelliseen malliin depressiosta, se on helppo yhdistää myös lääkehoitoon.

Hoito fokuksittain

Interpersoonallisessa terapiassa fokusoidaan aina tiettyyn elämäntilanteesen. Näitä ovat esimerkiksi:

  • Suru
  • Rooliristiriita
  • Roolin muutos
  • Ihmissuhteiden puute -yksinäisyys

Suru

Kun rakastettu kuolee, ei sureminen ole aina mahdollista. Tilanne voi olla liian äkillinen, liian tuskallinen tai muut velvollisuudet voivat olla liian vaativia. Suru ei kuitenkaan katoa vaan tuottaa lamaannuttavan masennuksen.

Elsa kertoo: "Olen 46-vuotias opettaja ja kahden aikuistuvan lapsen äiti. Kaksi vuotta sitten mieheni Risto kuoli auto-onnettomuudessa.

Avioliittomme oli hyvä. Taloudellisia vaikeuksia oli joskus ja Ristolla oli välillä suhde entisen vaimonsa kanssa, mutta perhe-elämämme oli ihan normaalia. Säästettiin kaikessa muussa kun rakennettiin semmoista unelmataloa järven rannalle yhteiselle lapsuusseudullemme.

Kun Risto kuoli, järjestin hautajaiset ja koetin tukea lapsia ja Riston vanhaa äitiä. Synkkää oli mutta kyllä se sujui kun oli pakko. Kaksi viikkoa olin poissa työstä – onneksi oli kesäloma-aika ennen kuin palasin kouluun. Itketti joskus, mutta en halunnut lasten näkevän kun niillähän se oli kaikkein raskainta. Siinä oli aluksi paljon käytännön järjestämistäkin.

Vuosi Riston kuoleman jälkeen aloin olla ihan poikki. En saanut nukuttua oikein ollenkaan. Tuntui ettei sitä koulutyötä voi enää tehdä, ei jaksa. Laihduinkin niin paljon, että ymmärsin että minulla on syöpä tai jokin muu paha sairaus. Kauhistuin kuinka lasten käy jos minäkin kuolen. Riston äitikin sanoi että olin vuodessa vanhentunut ainakin vuosikymmenen verran.

Lääkärin tutkimuksissa ei löytynyt mitään vikaa. Kerran se lääkäri antoi minulle, vähän kiusaantuneena kyllä, täytettäväksi sellaisen kysymyslomakkeen. Sen mukaan sitten minulla oli vakava masennus. Laittoivat psykologille, psykoterapiaan!

Tiesin että minulla on oikea sairaus, mutta ei se terapeutti siitä minun kanssani kiistellyt. Se kyseli elämästäni ja ihmisistä. Siitä. mitä oireita minulla on ja milloin ne ovat alkaneet.

Terapeutti kertoi minulle, että minulla on vakava depressio. Se liittyy suruun miehen kuolemasta, joka on vielä osittain surematta, hän sanoi. Kuoleman yllättävyys, suremisen vaikeus, kiire ja vastuu heti sen jälkeen, vei veronsa. Nyt kuoleman vuosipäivä pahensi oireita.

Psykologi kertoi että masennus on vakava sairaus jolla on sekä kehoon että mieleen liittyviä oireita. Hän sanoi vahvasti että se on parannettavissa. Hyvin todennäköisesti paranisin tai saisin paljon helpotusta 12 terapiatapaamisen avulla. Helpotti kun sanottiin että se depressio on oikea sairaus eikä omaa syytäni. Ymmärsin myös miten monet asiat, joita olin harmitellut, olivat osa tätä tautia. Olin nimittäin ollut monille aika sarkastinen ja katkera. Hyväksyin kyllä kaiken mitä se psykologi sanoi. Hän kertoi paljon depressiosta tautina. Sovittiin että aletaan hommiin.

Tapaamisissa juteltiin ihan tarkkaan kaikesta meidän perheen ja erityisesti meidän parisuhteen asioista. Oispa ollut Risto kuulemassa (tuntui joskus että olikin)! Aina joka tapaamisen alussa kerroin mitä olin tehnyt edellisen viikon aikana. Paljon puhuttiin siitä, että aiemmin olin tehnyt samat asiat yhdessä Riston kanssa ja nyt tein ne yksin.

Toin mukanani valokuva- albumeita meidän elämästä ja kerroin kaikesta mitä niissä kuvissa oli. Itkin sitten ihan hirveästi. Kun lapset oli vauvoina meidän sylissä ja muita sellaisia kuvia. Yllätyin eniten kun aloin tuntea sitten myös melkein raivoa Ristoa kohtaan. Risto oli sählännyt sen entisen vaimonsa Caritan kanssa niin monta vuotta. Olin luullut ettei se missään tuntunut enää, että mitä väliä sillä enää olisi. Samoin se meidän unelma, se talon rakennus oli kyllä ollut Riston juttu. Nyt se näytti niin tyhmältä. Olisi voitu sekin aika nauttia elämästä eikä ponnistella, stressata ja haikailla.

Psykologi eli mukana tunteissani. Hän halusi minun rauhassa itkevän ja raivoavan kun siltä tuntui. Ystävällinen ja myötäelävä hän oli, mutta ei hän tuntunut ystävältä. Kai juuri tuo on sitä ammattitaitoa. Saatoin tuntea outoja tunteita, vaikka se jotenkin kauhistutti. Kun joku on vastuussa ja tietää selvästi ettei mitään pahaa tapahdu, niin on hyvä välillä päästää ulos kaikenlaista.

Se psykologi ehdotti, että aloittaisin uusia asioita. Tuuli, entinen kollega, ehdotti että lähtisin hänen kanssaan Intiaan, Goalle, muutamaksi viikoksi. Lupasin, vaikka yllätyin siitä itsekin.

Psykologin kanssa puhuin siitä, miten outoa on mennä ilman Ristoa. Nythän olen sinkku. Voin tehdä aika vapaasti asioita.

Terapian päättyessä olin jo jonkin aikaa nukkunut ihan hyvin. Lapset sanoivat minun rentoutuneen taas. Niiden kanssa olen puhunut niiden isästä taas ja joskus on itketty yhdessä. Ollaan me kanssa naurettu sille ja sen itsepäisyyksille. Muutakin on meidän perheen elämään alkanut tulla.

Töihin en enää aio suhtautua liian vakavasti. Vuorotteluvapaa kutsuu tätä naista.

Terapian tavoitteena on helpottaa surun kokemista mahdollisimman täytenä. Vähitellen kuollut muuttuu lämpimäksi muistoksi. Terapeutti rohkaisee potilasta kiinnostumaan uudestaan entisistä harrastuksista ja elämäntavoista. Hän tukee vanhoja ystävyyssuhteiden elävöittämistä ja uusien hankkimista.

Rooliristiriita

Rooliristiriita syntyy kun potilaalla ja hänen elämänsä tärkeällä henkilöllä on erilaiset odotukset heidän välisestään suhteesta. Tämä johtaa avoimeen tai peitettyyn tyytymättömyyteen.

Vanessa kertoo: "Olen 38-vuotias, juuri eroamassa oleva myyjä. Työterveyslääkäri lähetti minut terapiaan, kun olin ollut sairauslomilla monista eri syistä. Viimeisen puoli vuotta olin ollut päivät sängyssä ja lukenut lehtiä ja kävellyt ulkona yöt. Itketti vaan ja tunsin itseni niin mitättömäksi ja huonoksi. Koko elämä oli ammottavaa tyhjyyttä vaan.

Terapeutti kyseli aluksi kaikki elämäni ihmiset läpi. Se sanoi että minun suhteessani Herkkoon ei toiveeni toteudu. Olin ollut avoeroni jälkeen sinkkuna pari vuotta kun törmäsin Herkkoon. Törmäsimme erään firmamme seminaaripäivän tauolla ihan konkreettisesti, kahvit läikkyi molempien päälle. Herkko pyyteli anteeksi ja alettiin jutella. Illanvietossa oli selvää että jotain oli alkamassa. Mentiin naimisiin aika pian, kun se sopi molemmille. Herkko oli lihamestari, 46-vuotias eli runsaat kymmenen vuotta minua vanhempi.

Puoli vuotta meni tosi hyvin ja Herkon edellisen avioliiton lapsiin tuli tosi hieno suhde. Se oli tosi mukavaa.

Kerroin sitten, että haluan olla kotirouva ja hoitaa Herkon uusia lapsia! Meidän lapsia. Herkko muistutti, että olimme sopineet asiasta ennen avioitumista. Nauttisimme muuten vapaudesta ja perhe-elämästä vain niinä viikonloppuina kun Herkon lapset olisivat meillä. Eikä asuntolainan ja elatusmaksujen jälkeen kuulemma jäänyt rahaa elättää kotirouvaa. Herkko oli jotenkin ylimielinen, puhui kuin lapselle. Itkin vaan. Se ei halunnut ymmärtää. Hyvin Herkko oli tiennyt, että haluan lapsia. Inhoan myyjän työtä, se on niin tyhjää.

Herkko vaan halusi mennä naimisiin. Se antoi ymmärtää että rahaa on ja kaikki onnistuu. Nyt se ei halua mitään. Ei lapsia, ei matkustelua, ei tavata ketään. Töissäkäyntiä ja TV:n katselua aina vaan!

Siitä alkaen en ole puhunut sille. Muutin toiseen huoneeseen nukkumaan. Aluksi vaan luin dekkareita enkä noussut sängystä. Sairauslomaa sain exhaustion takia sillä töissä saatoin yhtäkkiä alkaa huutaa ja itkeä, kun asiakas kysyi jotain. Nukkuminen on ollut huonoa.

Terapeutti kyseli erilaisista vaihtoehdoista mitä minulla oli.

Harjoiteltiin Herkon kanssa puhumistakin. Se terapeutti esitti silloin Herkkoa ja harjoittelin. Havaitsin etten koskaan sanonut mitä aioin, kun ajattelin toisen ymmärtävän itsestään.

Puhuin sitten oikeasti Herkon kanssa siitä mitä halusin avioliitolta.

Puhuin ihan rauhallisesti. Halusin ainakin yhden oman lapsen. Herkko ei vastannut mitään. Seuraavana aamuna se antoi minulle kirjeen. Siinä se sanoi, että ei halunnut enää lasta. Ei missään tapauksessa. Eikä halunnut enää perhe-elämääkään.

Monesti sitä käsittelin siinä terapiassa. Päädyin sitten  eroon. Ehdin sitä surrakin jo siinä terapiassa. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Vaan oli siinä Herkonkin syytä. Ei sekään ollut ajatellut mitä se halusi.

Tärkeimmäksi anniksi jäi ehkä se että ymmärsin, että minun täytyy tehdä selväksi itselleni ja muille mitä haluan. Ehkä sen perheenkin vielä saan jos olen avoin itselleni ja muille."

IPT:n tavoitteena on auttaa potilasta aluksi tunnistamaan tarkasti ristiriita. Sen jälkeen potilasta rohkaistaan valitsemaan toimintasuunnitelma. Lopuksi häntä tuetaan muokkaamaan  kommunikaatiota tai omia odotuksiaan tai molempia. Käsitysten ero eli rooliristiriita ratkeaa näin.

Useimmiten tällainen tuloksellinen neuvottelu toisen osapuolen kanssa on mahdollista. Masentunut tosin esittää tilanteen terapeutille aluksi täysin mahdottomana, ratkeamattomana.

Aina odotukset eivät neuvottelunkaan jälkeen täyty. Tällöin potilas on kuitenkin oppinut erittelemään tunteitaan ja odotuksiaan ja oppinut näkemään niiden ilmaisun merkityksen.

Terapiassa häntä rohkaistaan tekemään ratkaisu. Hänen tulee muuttaa odotuksiaan tai vaihtaa henkilöä johon hän ne kohdistaa.

Roolin muutos

Ihmisten rooli vaihtuu elämän eri vaiheissa. Nuorukainen astuu varusmiespalveluun, nainen alkaa perheenäidiksi, työntekijä siirtyy eläkeläiseksi. Roolin muutoksissa muuttuu sekä käyttäytymisemme että osa ihmissuhteistamme. Vanha tilanne voi tuntua paremmalta kuin uusi. Ainakin se on tutumpi.

Hallinnan ja pätevyyden tunne on vähitellen kasvanut vanhassa roolissa. Uudessa olemme taidottomia ja pätemättömiä. Se on aikuiselle vaikeaa. Tyypillisesti masennukselle altistavat roolimuutokset, jotka laskevat statustamme yhteisössä.

Terapiassa potilasta autetaan luopumaan vanhasta roolista suremalla menetystä laaja-alaisesti. Uusi rooli vaatii usein uusien sosiaalisten taitojen hankintaa. Niitä terapeutti kartoittaa yhdessä potilaan kanssa. Potilasta tuetaan tutustumaan uudessa roolissaan uusiin ihmisiin ja saamaan täten uutta vertaisryhmää. Häntä autetaan näkemään vähitellen roolin muutoksen tarjoamia mahdollisuuksia.

Taisto kertoo: "Jäin eläkkeelle päätoimittajan tehtävistä viime keväänä. Vaimo ja lapset oli lähteneet jo joitain vuosia sitten.

Työssä kaikki oli ollut yhtä juoksua. Sitten eräänä päivänä oli hiljaista. Se ei tuntunut lomalta, vaan kuin olisi joutunut elämän ulkopuolelle, ollut merkityksetön.

Maistelin hyviä viskejä joita oli kerääntynyt kaappiin. Soittelin ystävilleni. Joku lähti kahvillekin, mutta se tuntui oudolta.

Viskit meni nopeasti. Alkosta sai lisää. Vatvoin mielessäni vanhoja asioita. Pari kaveriani kielsi soittamasta humalassa. Aamuyöt oli pahoja.

Poika hommasi sitten hoitoon, terapiaan. Terapeutin kanssa puhuttiin työurastani ja saavutuksistani.

Murehdin vuosia jolloin koko seudun silmäätekevät oli minulle niin maireaa porukkaa että. Päätoimittaja voi näet heiluttaa paikallisia suuruuksia miten mieli tekee. Monia hyviä kavereita oli ollut eri piireissä. Vaan se on nyt mennyttä. Saa ollakin.

Olin sanonut lähtöhaastattelussa, että töitä en enää tee, korkeintaan kalastan. Makoilen ja istuksin puistoissa. ”Eläkkeellä nautin romaaneista ja kulttuurista.”

Vaan ei se niin käy. Olen vielä ”terve mies parhaassa iässään”. Melkein.

Terapeutin kanssa mietittiin, että eläkeläisenä en voi käyttäytyä samoin kuin aiemmin. Pitää olla nöyrempi ja antaa enemmän myös itse. Valta on huvennut. Eläkkeelle siirtyminen on monen uuden asian opettelua.

Menin erääseen kolmannen sektorin järjestöön, jonka hallituksen puheenjohtaja olen ollut vuosia. Kerroin panostavani siihen nyt uusin ottein. Aiheutin kauhua ja kaaosta. Parin viikon aktiivisen osallistumiseni jälkeen henkilökunta piti kokouksen ja suunnitteli joukkoeroa. Olin kenties ollut vähän ylienerginen tuodessani bisnesmaailman ajattelua järjestöön. Muutosvastarinta yllätti. Terapeutti huomautti ihan hyvin, että syytä oli minussakin.

Tutkittiin toimiani ja kommunikaatiotani tarkkaan ja kyllä siinä oppi kaikenlaista.

Eläkeläisenä pitää tulla hitaammin sisään asioihin. Vanhat meriitit painaa vaan jos voi olla hyödyksi. Tavallaan suhteet on aidompia kuin työelämässä. Se mitä on ihmisenä, merkitsee enemmän.

Poikieni ja heidän perheidensä kanssa aloin viettää aikaa  enemmän. Kunnallispolitiikassa olen myös aktivoitunut ja luulenpa olevani ehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Olen rauhallisesti rakentanut uutta elämää. Nyt ehtii perehtyä kunnolla asioihin joista on kiinnostunut. Tulevaisuuden tutkijoiden yhdistyksessä olen aktiivinen. Joitain uusia ystäviäkin on tullut.

Niin ja tennistä pelaan taas."

Ihmissuhteiden puute, yksinäisyys

Perttu, terapeutti, kertoo: ”Atte on pitkä, komea 50-vuotias mies, ikäistään nuoremman näköinen. Terapian aloittaessaan hän liikkui jähmeästi ja vapisi. Hän oli selvästi jännittynyt. Puheessa oli taukoja ja hän näytti ponnistelevan aina sanoessaan jotain. Hän kertoi työskentelevänsä kirjastoalalla ja asuvansa sinkkuna kolmen kissansa kanssa. Atte harrasti luontokuvausta ja kävelyä sateessa.

Vähitellen Atte kertoi taustaansa. Aten isä eli, mutta Atte ei tavannut häntä. Atte kertoi näkevänsä päivittäin työssään ihmisiä, mutta muutoin hänen kontaktinsa rajoittui kissoihin.

Hän ei muistanut että hänellä olisi lapsena tai nuorenakaan ollut ketään hyvää ystävää. Vanhemmat olivat olleet alkoholisteja ja Atte oli pienenä sijoitettu sukulaisten luokse asumaan. Heidän talonsa oli palanut ja Atte oli sijoitettu toiseen perheeseen.

Aten käsityksen mukaan kukaan ei ole erityisesti hänestä välittänyt, paitsi ehkä Nanni-täti. Nanni oli isän sisko, jonka Atte muisti lapsuudestaan ystävällisenä ihmisenä. Nanni puolusti Attea, jos muut häntä jahtasivat.

Atte eli nuoruuden pikkukaupungissa. Hänellä ei ollut tyttöystäviä. Tässä vaiheessa terapiaa Aten ahdistus selvästi lisääntyi.

Autoin häntä kertomaan epämääräisestä ja ahdistavasta ihastumisestaan miehiin. Aten elämä keskittyi oikeiden tunteiden peittämiseen.

Hän päätyi avioitumaan vanhemman naisen kanssa. Hääyönä hän kuitenkin pakeni Helsinkiin jonne jäi pysyvästi.

Helsingissä Atella oli muutaman vuorokauden seurustelusuhteita Vanhan kellarissa tapaamiensa miesten kanssa. Joinakin kesinä hän oli auringonottopaikoilla ihastunut ja saanut myös kiinnostusta osakseen. Raipe oli ollut tärkein ihastuksista, sillä hänestä oli tullut ystävä. Raipe soitteli talvisinkin.

Atte piti huolta Nanni-tädistä, joka oli vanhemmiten alkoholisoitunut ja tullut hyvin pahansisuiseksi. Nanni-täti haetutti Atella viinaa, haukkui Attea raivoisasti ollessaan humalassa ja sammui. Aten tehtävänä oli siivota jäljet ja laittaa Nanni nukkumaan.

Lääkäri oli kieltänyt Nannia juomasta, joten Atte kieltäytyi enää tuomasta viinaa. Puhelimessa Nanni kertoi tappavansa itsensä, jos viinaa et tulisi. Atte kertoi kiirehtineensä Nannin luokse, mutta Nanni oli jo kuollut. Pöydällä oli kirje, jossa Nanni kertoi tulevansa helvetistäkin piinaamaan Attea.

Atte ei hyväksynyt omaa homoseksualisuuttaan. Hän ei samastunut TV:n muodikkaisiin sisustus- ja stailausvinkkejä tarjoaviin homoseurueisiin. Toisaalta hän ymmärsi sen omaksi viakseen.

Nuoremmille tämmöinen ei ole mikään juttu, hän totesi. Monia vuosia oli kulunut ilman mitään parisuhdetta. Atte kertoi loukkaantuneensa niin syvästi monissa epäonnistuneissa yrityksissään luoda suhteita, ettei enää jaksanut yrittää.

Terapiassa tarkasteltiin Aten sosiaalista maailmaa. Häneltä puuttui ihmisiä elämästään. Hän uskoi syvästi olevansa niin huono, ettei kukaan voisi pitää hänestä, jos tuntisi. Kukaan ei ollut vielä pitänyt.

Terapeutti kertoi selvästi pitävänsä Atesta ihmisenä, koska hän oli avoin ja herkkä. Terapeutti myös muistutti Raipesta, joka oli ilmaissut selvästi haluavansa viettää aikaa Aten kanssa. Atte ei itse ollut arvostanut häntä. Raipe ei ollut kovin puoleensavetävän näköinen. Raipe oli kuitenkin fiksu ja mukava.

Atte ymmärsi yksinäisyytensä masentavan. Hän lupasi vielä yrittää löytää kumppanin. Terapeutin rohkaisemana hän opetteli nettideittailun. Deitit olivat menestykseltään vaihtelevia, mutta niiden tarkka erittely auttoi Attea havainnoimaan omaa menettelyään.

Hänen oma kielteisyytensä teki hänet hankalaksi uudelle tuttavuudelle.

Atte otti yhteyttä Raipeen, joka ilahtui. Raipe tuli käymään kahville ja ehdotti yhteistä lomamatkaa Eurooppaan.

Terapian päättyessä Atte totesi pahimman olevan ohi, mutta toivoi mahdollisuutta uuteen terapiaan, jos vaikeat ajat vielä tulisivat."

Ihmissuhteiden puute, arkuus tai yksinäisyys on yleinen pulma. IPT:ssä se katsotaan ongelma-alueeksi silloin kun potilaalla on suuria vaikeuksia solmia läheisiä ihmissuhteita ja ylläpitää niitä.

IPT-työskentely perustuu yleensä läheisten ihmissuhteiden tarkasteluun ja parantamiseen. Kun arkuus on estänyt suhteiden muodostamisen, tarkasteltavaa on vähän. Silloin – toisin kuin muissa ongelma-alueissa – terapeutti tutkii potilaan kanssa tämän aikaisempia suhteita. Terapeutti voi myös käyttää hänen ja potilaan välille muodostuvaa suhdetta tarkastelun kohteena. Ihmissuhteiden vähäisyyden hoito poikkeaa tässä muiden pulmien käsittelystä.

Toimitettu lainaus kirjasta Masennus:

masennus-kirj

Masennus
Aku kopakkala
Edita 2009

Meidän asiantuntijat ovat aina valmiita keskustelemaan ja auttamaan. Voit varata ajan tapaamiselle helposti ja nopeasti ajanvarauskalenteristamme.


Varaa aika

Tyhjennä valinnat

Lue lisää aiheesta

Tarpeenmukainen hoito
16.1.2018
Anna-Kaisa Turpeinen
calendar-fullcrossmenu