Resilienssistä puhutaan nykyään melkein kaikilla inhimillisen elämän alueilla, kun halutaan viitata organismin, yhteisön, luonnon eliöiden, maapallon, talouden, ihmiskunnan ja yksilöiden kykyyn selviytyä vaikeista tilanteista ja jatkaa elämää eteenpäin.
Myös psykologiassa ja sosiaalitieteissä käsitteeseen törmää tavan takaa. Kun selviytymistaitoja aiemmin usein tarkasteltiin yksilön sisäsyntyisenä ominaisuutena, nykyään vallalla on näkökulma, joka painottaa resilienssin sosiaalista luonnetta ja muiden ihmisten ja ympäristön merkitystä yksilön pärjäämiselle.
Esimerkiksi kanadalainen resilienssitutkija ja nuorisopsykoterapeutti Michael Ungar on kehittänyt sellaisia terapeuttisia lähestymistapoja, jotka tukevat nuorten omakohtaisista yhteisöllisistä kokemuksista nousevien selviytymistarinoiden jakamista muiden kanssa. Ajatuksena on, että tällainen toiminta auttaa ihmisiä myös tunnistamaan hyvinvointiaan palvelevia henkilökohtaisia, sosiaalisia ja kulttuurisia voimavaroja. Kun omat voimavarat löytyvät, avautuu mahdollisuus osallistua myös keskusteluihin, joissa niitä tukevien resurssien saatavuudesta ja jakamisesta neuvotellaan. Näin resilienssiä tarkastellaan ensisijaisesti nuorten kykynä toimia omassa elinympäristössään sekä mahdollisuutena vaikuttaa olosuhteisiinsa ja niitä määritteleviin rakenteisiin.
Perheensä Auschwitzissä menettänyt neuropsykiatri Boris Cyrulnikin mielestä resilienssi kutoutuu ihmisen sisäisen ja ulkoisen todellisuuden, henkilökohtaisen ja sosiaalisen muutoksen välissä yhdistäen nämä puolet: se on vastarinnan tekoa, mutta ennen kaikkea elämään opettelua erilaisten ristiriitaistenkin todellisuuksien kanssa.
Tällaisen prosessin metaforana Cyrulnik kertoo tarinan helmestä ja simpukasta:
Kun hiekanjyvä häiritsee helmisimpukan toimintaa, sen on suojauduttava erittämällä helmiäistä muodostavaa ainetta.
Lopputuloksena on kestävä, kallisarvoinen, upea koru.
Samalla tavalla ihminen voi vaikean tilanteen kohdatessaan sopeutua kokemiinsa hankaliin olosuhteisiin lohkoutumalla. Vaikka osa persoonallisuudesta hajautuu, ehjäksi jäänyt osa löytää merkitykselliset ja onnelliset asiat, mikä auttaa myös koettujen vaikeiden asioiden kohtaamisessa ja eheyttämisessä osaksi minuutta. Cyrulnikin mielestä äärimmäisiä kokemuksia voi ajatella myös majakoina, jotka valaisevat edessämme avautuvaa tuntematonta maastoa ja johtavat meitä parempaan ymmärrykseen itsestämme.
Cyrulnik toteaa, että jokainen meistä on kokenut kärsimystä ja jokainen on jossakin määrin resilientti. Kukaan ei selviä elämässä kolhuitta. Vaikka ihmiset suhtautuvat kokemiinsa vaikeuksiin eri tavoin, jokainen kaipaa joskus yhteisön ja läheisten tukea selviytyäkseen ja kukoistaakseen. Erityisesti ihmisille, jotka kokevat jollakin tavoin kamppailevansa yhteiskunnan reunamilla, kokemus siitä, että voi jakaa tarinansa ja tulla kuulluksi yhteisössä saattaa olla avaus omien voimavarojen käyttöönottoon ja edesauttaa myös osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttamiseen.
Yksilö- tai ryhmäterapia on yksi tapa tunnistaa ja löytää itselle ominaisia voimavaroja, selviytymiskeinoja ja taitoja suunnistaa tuntemattomassa maastossa. Terapia saattaa myös auttaa näkemään oman tarinan ja kokemukset osana laajempaa yhteisöllistä tarinaa ja historiallista helmiäiskorua, jonka jokainen ajan hioma helmi on ainutlaatuinen ja korvaamaton ja jatkaa muotoutumistaan suhteessa toisiin helmiin.
Cyrulnik Boris 2012 (1999): Ihmeellinen kurjuus. Helsinki: Rasalas Kustannus.
Ungar, Michael 2012 (2004): Nurturing Hidden Resilience in Troubled Youth. Toronto: Toronto University Press.
Mielipalvelut toimii Helsingissä, Tampereella, Turussa sekä etäyhteyksin ympäri Suomen. Klikkaa alta:
